— No, joko pelto kasvaa niin että elättää?
— Ei, ei elätä.
Mahtaa tuntua toivottomalta tehdä tällainen tunnustus kymmenen vuoden hien ja työn jälkeen. Mutta loistaahan tunnustus, sanoittakin, hänen kasvoistaan, jotka ovat harmaankarvaiset ja täynnä uurteita, hänen käsistään, jotka ovat kovat kuin kuivettunut nahka…
On se kummallinen luonnonlaki, joka kytkee ihmisen turpeeseen, josta hän on elatuksensa irti raastanut. Maa vetää häntä puoleensa niinkuin magneetti rautaa. Sekö salaisuus siinä on, että ihminen maasta on tullut ja maaksi jälleen on tuleva?
Siinä korven laidassa myyrii Malakia, kokee pettymyksen toisensa perästä, puute ei lopu häneltä koskaan, leipähuolet eivät koskaan heitä. Hän tekee työtä veriin asti, vuoroin talossa, vuoroin kotona. Lapset eivät saa jäädä jatkamaan siitä, missä isä väsyi, he hajoavat kuin akanat tuuleen ja isä ja äiti päättävät päivänsä vaivaistalossa tai toisen pirtinnurkassa. Tämän tietää Malakia, tietää, että isäntä voi ajaa hänet pois, koska vain tahtoo, ettei hänen poikansa saa periä Koivulaa, tietää, että siihen tulee vieras. Ja kuitenkin riippuu hän kiinni turpeessa, jolla hänen mökkinsä seisoo. Mutta hänen työnsä on ilotonta, häntä ei elähytä tulevaisuudentoivo eikä luottamus onnellisempiin aikoihin.
Kuinka toisin olisi, jos turve olisi hänen omansa! Olisipa joku rikas mies, joka toimittaisi hänelle mahdollisuuden päästä sen omistajaksi, miten toisenlaiseksi muuttuisi hänen elämänsä, miten paljon valoisammaksi! Olisi siinä huolia kuten ennenkin ja kysyisi se työtä, mutta olisihan luottamus tulevaisuuteen ja toivo parempien päivien koittamisesta, ei tosin itselle vaan pojalle. Ja tällaisia ihmisiä on niin paljon. Suuri osa Suomen kansaa, pohja, jolle koko kulttuuri on perustettu…
Näiden nurjien ja kurjien olojen täytyy muuttua!
Tällaiset ajatukset hyörivät Iidan päässä, hänen ajaessaan Tuuloisista Ahokankaalle, jonne kokous on kuulutettu iltapäiväksi. Tässä kyllä on harkitsemista kaupunkilaisneitoselle, jonka piti lähteä ulkomaille. Hän tulee nyt keskelle suurten kartanoiden torpparialuetta.
Aikoja sitten pakeni päivä pilveen ja tuuli alkoi käydä. Se kiskoo lunta irti hangesta nostaen taivaan ja maan välin ainoaksi lumiryöpyksi. Tiet ovat tukossa, asuntojen nurkissa vinkuvat vihurit kierrellen solia, siirrellen kinoksia paikasta toiseen.
Kun Iida astuu Ahokankaan pirttiin, on avara huone väkeä täynnä. Se on varakkaamman näköistä kuin Tuuloisissa, mutta sille on tavattoman vaikea puhua. Iida tuntee, ettei yleisö hänen sanojaan usko, ettei se häneen luota. Ihmiset istuvat jäykkinä kuin patsaat, liikkumattomin kasvonpiirtein. Heissä on jotakin aivan tylsää ja välinpitämätöntä, epäluuloista…