Iida koettaa puhua heidän tunteilleen, hän käyttää sanoja, jotka muualla ovat saaneet mielenliikutuksen heräämään kyyneliin asti. Hän rupeaa ankaraksi, vakavaksi, heltyy siitä ystävälliseksi, laskee leikkiä — ei mikään vaikuta, ilmeet kuulijain kasvoissa pysyvät liikkumattomina. Joku lähtee pois kesken. Ja kokouksen lopussa ei kukaan osta kirjaa.
Iida on jo tottunut siihen, että esitelmien jälkeen syntyy jonkinlainen seurustelu. Hänen ympärilleen on tavallisesti kerääntynyt kansaa kiittämään tai kyselemään kirjoista. Se tapahtui sillä puolen pitäjää, jossa hän oli vähemmin tuttu. Täälläpäin, joka on likempänä hänen entistä kotiaan, eivät tule. Yleisö Ahokankaan suuresta tuvasta hajaantuu sanaa lausumatta, kirjaa ostamatta. Iida yrittää paria miestä pidättää tehden jonkun kysymyksen, mutta vastaukset ovat niin lyhyitä, ettei hän voi jatkaa.
He epäilevät häntä… Miksi? Eivätkö he tiedä, eivätkö he näe, että hän rakastaa heitä ja tahtoo heidän parastaan? He ovat nähtävästi tottuneet siihen, ettei "herroilta" ole odotettavissa mitään hyvää, heidän puheensa tarkoittaa vain heidän omia etujaan, ovat ehkä palkanneet tuon Kalliolan entisen neidin ja käyttävät nyt pitkin pitäjää…
Sitäköhän he todella ajattelevat?
Häntä hullua tyttöä, joka tänne läksi, noiden katkerien ihmisten joukkoon, pois lämpöisestä kodistaan, itseänsä kiduttamaan, saamatta aikaan mitään hyvää!
Hänestä tuntuu äkkiä pelottavan kolkolta. Hän on yksinään, vieraana, orpona keskellä omia kansalaisiaan, syntymäpitäjässään. Pirttiin on vielä jäänyt kymmenkunta henkeä, talonpoikaa, ja hän, herrasnainen. Nurkissa vinkuu ja rytisee, piipunreiässä humisee ja soi. Myrsky tärisyttää huonetta, röykyttää kattoa ikäänkuin nostaakseen sen ilmaan ja sitten hajoittaakseen kaikkiin ilmansuuntiin ne, jotka huoneessa ovat… Heidän täytyy käydä käsi käteen ja lujasti pitää kiinni…
Hänessä herää mielikuva, että he kaikki ojentavat toisilleen kätensä ja liittyvät piiriin, ainoastaan hän, herrasnainen, jää ulkopuolelle…
— Mikset liittynyt meihin silloin kun päivä paistoi, kuulee hän äänen puhuvan, — miksi silloin pysyit erilläsi? Nyt on meidän vuoromme…
Hän on seisonut selin pirttiin, painuneena järjestämään kirjoja matkalaukkuunsa. Hän herää ajatuksistaan siitä, että joku tönäisee häntä olkapäähän.
Se on keski-ikäinen mies siistissä puvussa.