— Kiitoksia, ryökinä, lausuu hän, ojentaen Iidalle kouransa, jää hetkeksi häneen katsomaan ja poistuu sitten hitaasti.
Mutta kyyneleet nousevat Iidan silmiin ja hänen tekisi mieli langeta polvilleen kiittämään tuota miestä hänen sanoistaan. Sillä ei hän vielä koskaan ole ollut niin ystävällisyyden tarpeessa kuin tänä hetkenä…
Ei ole tämä kansa niin kovaa ja luoksepääsemätöntä kuin miltä se näyttää. Siltä on riistetty luottamus parempiosaisiin… Ja voi heitä, jotka sen ovat riistäneet!
Matkalla kirkonkylään muistuvat Iidan mieleen taas entiset ajat… Tuleeko hänen huomisessa kokouksessa kirkonkylän kansakoululla paljastaa kaikki, sekä tahalliset että laiminlyömisen synnit? Tuntuu siltä että täytyy…
Hän on mieletön! Kuka hänelle olisi määrännyt sellaisia velvollisuuksia, hänellä ei edes ole oikeutta kajota yksityisten elämään! Onhan se kunkin oma asia, kuinka hän tulee toimeen alustalaistensa kanssa, hänen oma vahinkonsa, jollei häntä rakasteta eikä kunnioiteta… Ei ole hän, Iida, pitäjän sielunpaimen, hyvä kunhan hän pitää puhtaana omankin kynnyksensä.
Niin! Jospa seuraukset yksityisen elämästä kohtaisivatkin vain häntä itseään! Silloin olisi hänellä oikeus elää miten hyvänsä. Mutta hänen tekonsa tulevat koko hänen kansansa teoiksi, sille joko kunniaksi tai häpeäksi, siunaukseksi tai kiroukseksi. Suomen kohtaloa kantaa käsissään jokainen yksilö tässä maassa. Sentähden täytyy yksilöltä vaatia nuhteetonta elämää…
Tähän saakka on nukuttu. Vaaran hetki on useita herättänyt. Täytyyhän heidän huutaa niille, jotka vielä ovat ummessa silmin…
Ei! Hän ei sano heille mitään, hän ei saata sanoa. Heillä on silmät nähdä, korvat kuulla ja omatunto, kuten hänelläkin…
Hän arvostelee asioita liian yksipuolisesti. Hän syyttää yksin herrasluokkaa. Yhteiskunnallisia epäkohtiahan on kaikissa maissa, Suomi on sentään onnellisempi kuin monet muut siinä suhteessa…
Hän ei pääse selvyyteen, hän ei tiedä mitä tehdä. Hän vain tuntee avuttomuutensa, mitättömyytensä. Ei olisi pitänyt näin kykenemättömänä lähteä tällaiselle matkalle.