Yöllä ei hän saa unta ja seuraavana päivänä täytyy hänen panna parastaan pysyäkseen levollisena ja kootakseen ajatuksensa.
VI
Päivä on kirkas ja kylmähkö, toinen pääsiäispäivä. Kirkkoväestä on suuri osa ajanut koululle, ollakseen läsnä kokouksessa. Tuuli nuolee peltoja, jotka siellä täällä ovat paljaina, ja kohisee hautausmaan puissa, vastapäätä kansakoulua. Kellastunut heinä kiviaidalla nuokkuu, hiljaa kahisten.
Koulusalissa on koolla paljon kansaa. Herrasväet istuvat ensimmäisissä penkeissä. Ystävällisesti tulevat he tervehtimään Iidaa ja kyselemään, miten äiti jaksaa ja mitä Helsinkiin kuuluu. Itse Kullan patroonakin on saapunut kunnioittamaan kokousta läsnäolollaan. He eivät näe, miten hänen sydämensä vapisee, mikä tuska täyttää hänen rintansa. Hänestä tuntuu siltä kuin hänet olisi raastettu oikeuden eteen tekemään tiliä omista ja kaikkien näiden ihmisten pahoista teoista.
Hän kuulee virttä veisattavan, kuulee kirkkoherran alkavan pitää hengellistä puhettaan. Hän tahtoisi seurata sitä, mutta hän ei saa selvää sisällöstä, sillä hän erottaa vain yksityisiä sanoja. Kirkkoherra lukee puheensa paperista, tuon tuostakin luoden kuulijoihinsa katseen. Hän puhuu selvällä, yksitoikkoisella äänellä ja lauseen lopussa on omituinen, unettava nuotti.
Hänen lopetettuaan astuu puhujalavalle Iida. Hän vapisee, jalat tuskin häntä kannattavat. Mutta ensi sanojen kanssa katoaa pelko, hän saa takaisin mielenmalttinsa ja ensimmäinen esitelmä menee vallan levollisesti.
Sittemmin kiihtyy hänessä tarve saada puhua ja tuntuu helpotukselta sanoa kaikki, mikä viime aikoina on kalvanut mieltä.
Hän puhuu entisistä ajoista, miten oli ja miten olisi voinut olla.
Ihminen huomaa usein vasta onnen menetettyään, että hän sen omisti.
Vasta sittenkö, kun suomalaisilta vapaus on viety, he käsittävät, että
heillä se oli, sittenkö vasta, kun on myöhäistä?
Ihmiset ovat käyneet vakaviksi, salissa ei kuulu hiiskahdustakaan. Puhuja on riistänyt kuulijat mukaansa ja tuntee, että he uskollisesti häntä seuraavat. Hetki tuo sanat hänen suuhunsa, hän innostuu, hän leimahtaa liekiksi, hän nöyrtyy, tunnustaa, paljastaa itsensä ja kaikki nuo muut. Hän manaa esiin vainajat, isät ja äidit, jotka nukkuvat ikiuntaan tuolla tien toisella puolella, hautausmaassa. He jättivät lapsilleen vapaan maan ja vapaana täytyy nykypolven tämä maa jättää lapsilleen. Missä tähän asti on nukuttu, siellä on nyt noustava, missä tähän asti on laiminlyöty, siellä on nyt kaksinkertaisin innoin käytävä työhön. Kouluja kyliin, valoa pimeimpäänkin pirttiin! Pois raja-aidat erottamasta veljiä — ovathan kaikki suomalaisia ja tarvitsevat toisiaan. Anteeksi mitä on rikottu — sillä paljon on rikottu ja paljon laiminlyöty molemmin puolin. Ja pyyhkiköön taivaan pyhä Herra pois Suomen kansan pahat teot niinkuin hän pyyhkii pilven pimittämästä taivaan lakea, siunatkoon hän Suomea ja varjelkoon sitä…
Puhuja on joutunut mielialan valtaan, jommoisessa ei hän ikinä ennen ole ollut. Hän ei ole maan päällä eikä ihmisenä, joka erehdyksissä vaeltaa elämän tietä. Hän on ulkopuolella itseään, toinen puhuu hänen suunsa kautta, toinen häntä aseenaan heiluttaa. Tuntuu siltä kuin häntä nostettaisiin pilven laidan päällä, kuin ei hänellä olisi ruumista. Sinä hetkenä on hänestä väistynyt paha, hänessä on päässyt vallalle hyvä, henki Jumalan hengestä. Se häntä johtaa, sitä hänen täytyy totella. Hänellä ei ole omaa tahtoa.