Mieliala katosi samassa hetkessä, jolloin hän astui alas puhujalavalta.
Tuntui siltä kuin hän olisi siirtynyt toisesta maailmasta toiseen.
Hän tunsi itsekin, että hänen armoitettu hetkensä oli ollut, ettei se enää palaja.
Miten saattaa ihminen, intohimojen, mielitekojen ja muiden tuulten ajama lapsi sellaisen pyhyyden hetken saavuttaa? Miten saattaa hänen sydämessään asuva perkele niin kokonaan väistyä enkelin tieltä, vaikkapa vain hetkeksi? Hän mietti sitä monesti jälkeenpäinkin, voimatta sitä selittää.
Tunne hävisi häneltä äkkiä, niinkuin päivä peittyy pilveen. Mutta se oli kuulijoihin ehtinyt vaikuttaa. Ihmiset olivat vesissä silmin.
He, varsinkin herrasnaiset, tulivat painamaan hänen käsiään ja kiittämään häntä. Iidasta tuntui pahalta. He kiittävät häntä, he luulevat, että hän puhui, eihän hän sitä tehnyt. Toinen, toinen…
Kansakoulunopettajatar, joka oli syntyisin pitäjän hienoston tunnustamasta perheestä ja joka sentähden aina oli saanut vapaasti seurustella herrasväkien kanssa, oli pyytänyt muutamia tuttavia luokseen kahvia juomaan. Suuresta salista oli siirrytty hänen kamariinsa, istuttiin siellä höyryävien kuppien ääressä ja puheltiin päivän tapahtumista.
Rouva Hellman oli harvinaisen levottoman näköinen. Hänen poskensa paloivat ja liikkeet olivat hermostuneet. Vihdoin puhkesi hän selittämään syytä mielialaansa.
— Tiedättekö, kun Kullan patroona oikein suuttui. Hän tuli minun luokseni tulipunaisena kasvoiltaan, teki kumarruksen ja sanoi: "Minulla on kunnia kiittää puheesta. Mitään niin hävytöntä en iässäni ole kuullut." — "Pitäkää hyvänänne! Se koira vinkaisee johon kalikka sattuu!" vastasin minä. Ja puhkuen kuin vihainen kalkkuna läksi patroona luotani.
Seura purskahti nauruun.
— Tietäähän sen, ettei se Kullan patroonasta hauskalta tuntunut, kun sanottiin, että hengen-aateliuteen kuuluu muutakin kuin peritty nimi!