— Ja että piikoja ja renkejä tai torppareita tulee kohdella vertaisinaan! Ja toimittaa kaikille kouluja.
— Ja että juomatapa olisi hyljättävä.
— Mutta, lausui Iida vihdoin, — sellaistahan elämä täällä oli — ainakin muutamia vuosia sitten.
— Oli ja on vieläkin, virkkoi kansakoulunopettajatar. — Mutta sitä ei heidän mielestään saisi lausua julkisesti.
— Herrasväet eivät edes osanneet eivätkä tahtoneet oppia kansan kieltä, me emme tehneet mitään kansan hyväksi, jatkoi Iida. — Me näytimme sille vain huonoa esimerkkiä.
— Niin, se on totta.
— Mutta nyt tehdään pyhä päätös, että tapain tulee muuttua. Päätetään ryhtyä oppimaan suomea ja seurustelemaan kansan kanssa. Aletaan käydä talonpoikaiskodeissa, pannaan toimeen iltakouluja…
Erittäin innokas oli pikku postineiti. Hän on haaveksiva tyttönen, ilman omaisia ja likempiä ystäviä. Häntä huolestuttaa pitäjän herrasväkien riitainen suhde. Kaikkihan täällä riitelevät ja rettelöivät, kaikki panettelevat toisiaan eikä harrastuksia löydy ensinkään. Hän tahtoisi niin sanomattoman mielellään tehdä jotakin synnyinmaansa ja kansansa hyväksi…
Iida sulkee hänet syliinsä, kuultuaan hänen sanansa, sillä hänen käy häntä niin sääli. Kuinka yksin hän on täällä, tyttö raukka! Hän on niin hentoinen ja niin avuton, vaikka kasvoista kyllä näkee, ettei hän enää ole lapsi, että hän likenee kolmattakymmentä ikävuottaan… Iidasta tulee hänelle äkkiä neuvonantajatar, ja vanhempi sisar, jolle hän kirjoittaa kirjeitä, täynnä ihailua ja myötätuntoisuutta.
Myöskin Kullan patroonan rouva ottaa lämpimästi osaa neuvotteluihin, miten kansansivistystyö olisi järjestettävä. Häneen ei siis ole vaikuttanut hänen miehensä loukkaantuminen, ehkä päinvastoin hän on sovinnollisesti vaikuttanut patroonaan.