Kirkonkylän opettajatar ottaa levittääkseen laulukirjaa, joka hänen mielestään on erittäin hyvä. Jokainen on innoissaan, kaikki myöntävät, että tähän asti on nukuttu, ja päättävät että nyt on herättävä.
Samaa mieltä Kullan patroonan kanssa on ainoastaan herra Hellman. Hän on viime kokouksesta asti ollut kuin ukkospilvi. Hän näyttäytyy ainoastaan ruoka-aikoina, tuijottaa silloin äreänä eteensä, vaikenee itsepintaisesti ja jos hän suunsa avaa, paitsi syödäkseen tai juodakseen, niin päästää hän ilmoille pistosanoja tai kiukkuisia vastauksia.
Iida tuntee, että syynä hänen suuttumukseensa oli se viime puhe siellä koululla. Hän soisi mielellään, että herra Hellman suoraan hänelle purkaisi ajatuksensa. Mutta sitä ei hän tee. Ehkä sensijaan rouva saa vastaanottaa koko tulvan…
Herra Hellman nukkuu kauan, syö paljon, juo vielä enemmän, lukee sanomalehdet, hoitaa ampumavehkeitään, silittelee koiriaan — siinä koko hänen työnsä. Iidan ei ole vaikea saada siitä selvää, sillä sen tietää koko pitäjä, vieläpä naapuripitäjätkin. Hänellä on komea ulkomuoto, sangen paljon älyä, hän saattaa olla käytöksessään miellyttävä ja kaikin puolin rakastettava. Hänellä on paljon velkoja, hän elää rouvansa kustannuksella, juo hänen varoillaan, kohtelee häntä häijysti eikä koskaan tee mitään, jota ihmiskielellä työksi kutsutaan.
Muhkeaan ulkomuotoon nuori leski tietysti rakastui. Mutta kuinka kamalaa elää terveen, rotevan miehen kanssa, joka ei tee muuta kuin syö, juo, nukkuu!
Kuinka hän on saattanut sellaiseksi tulla? Onko häneen vaikuttanut perinnöllisyys vaiko kasvatus kodissa, toveritko…? Ja eikö hän vielä voisi muuttua, mies parhaimmassa iässään? Varmaankin on hänen elämässään hetkiä, jolloin hän tuntee asemansa koko häpeällisyyden, jolloin hän kärsii, katuu, on epätoivoissaan. Maailma, joka tuomitsee ja pilkkaa, näkee hänet tyynenä ja näennäisesti elämään tyytyväisenä, se ei tiedä, ei aavista miten kamalat voivat olla hänen sieluntuskansa! Jos tuollaisena pimeänä hetkenä joku voisi puhaltaa häneen parannuksen toivon, jos vaimo, toverit, ystävät yhtyisivät liittoon häntä tukeakseen, niin eiköhän hän voisi nousta! Jollei hän juominkeihin saisi seuraa, jos yleinen mielipide tuomitsisi hänen työttömyytensä ja pakottaisi hänet työhön, jos kanssaihmiset hienotunteisesti auttaisivat häntä joka askeleella, niin täytyisihän hänen muuttua!
Mutta yleinen mielipide ei häntä tuomitse, kanssaihmiset eivät häntä auta, ystävät ja toverit pitävät hänestä juuri sellaisena kuin hän on. Selän takana nauretaan, ei kukaan lausu hänelle itselleen totuutta. Hän on juomingeissa hauska toveri ja jos häntä huvittaa elää työttömänä, niin eihän se keneenkään kuulu.
Siinä se on. Jos hän yrittäisi nousta, niin olisivat kaikki kädet pitelemässä häntä entisessä loassa. Hän ei yritäkään.
Jäljellä oli nyt kaksi kokousta vastaisessa päässä pitäjää. Toisessa — klo 11 aamupäivällä — astui kansakoulunopettaja Iidaa vastaan aivan humalassa, silmä korkealle turvonneena. Hänen vapisevat kätensä eivät kykene soittamaan virttä loppuun. Yleisön joukossa istuvat koululaiset, hänen omat oppilaansa.
Hän on lahjakas mies ja ensimmäisenä vuonna täällä asuessaan eli hän säännöllisesti, johti paikkakunnan henkisiä harrastuksia, jopa raittiusseuraakin. Mutta sittemmin on hän juonut ja kylä hänen kanssaan. Monta monituista kertaa on hän juopuneena astunut luokkansa eteen. Lieneehän hänelle siitä muistutettu, mutta seurauksitta.