Villensaunan hotellin edustalla kävelee kolme herraa, valkeat lakit päässä, kaulatusten. He hoipertelevat, laulavat ja näyttävät olevan valmiina sulkemaan syliinsä koko maailman. Iida tekee kaaren ja pääsee heidän huomaamattaan sivuitse.
Puistosta kuuluu laulua. Hän miettii jo, kääntyäkö takaisin, mutta eihän vielä ole myöhäistä ja Kaivopuistossahan tänään vietettiin Vappu.
Alastomina ovat puut, ruohotonna maa, sohjona asettuu lumiräntä lammen pinnalle, jaksamatta sulaa. Ylempää tietä astelee joukko valkolakkisia. Iida pelkää katsahtaa heihin, sillä jos… Mutta miksi aina edellyttää pahinta? Ehkä he vain muuten ovat noin iloissaan. Onhan tänään kevään päivä.
Suurelle kentälle on penkin ympärille kerääntynyt lauma poikia. Heidän keskellään on jotakin, joka näyttää olevan heidän ilveilynsä aiheena, ja heidän rähinänsä kajahtelee pitkin puistoa.
— Mikäs herran nimi on? kuulee hän heidän kysyvän ruotsalaisella helsinkiläismurteella.
— Entä missäs herra asuu? Vai tässäkös yö vietetään…
— Mikäs herra on ammatiltaan?
Penkillä istuu mies, valkea lakki päässä. Pojat nyppivät häntä käsivarsista, tanssivat hänen edessään, näyttävät hänelle pitkää nenää. Hän yrittää tuon tuostakin häätää heitä luotaan, mutta ei saa käsivarsiaan taipumaan kuin kömpelöön liikkeeseen, joka panee pojat täyttä kurkkua nauramaan.
— Helkkarissa sentään, kuinka korea lakki! Lainaapas vähän minulle!
— Ja minulle!