— Hän on sairas, soittakaa tänne lasi vettä! Älä naura, älä… Viktor on heti täällä. Kuule nyt!
— Vai olivat he kaikki helvetissä!
Mutta Kaarina ei voi lakata. Hän seisoo pitkin pituuttaan oven pieltä vastaan ja hänen päänsä lyö kovaan puuhun. Äkkiä hän erottaa, että kadulla ajetaan, että rattaat pysähtyvät… Portaissa kaikuu… ne ovat tutut, kerran niin ikävöidyt askeleet! Silloin hänen naurunsa yhtäkkiä kuolee, hän kuivaa silmänsä ja karkaa miestänsä vastaan. Nyt kuolemantanssi alkaa!
Hän seisoo ovenavauksessa säihkyvän iloisena, vieraat takanaan. Hänen sisässään ikäänkuin kimmeltelee ja kipinöi. Viktor likenee komeana ja tyynenä. Kun hän näkee vaimonsa juhlapuvussa kasvot hymyssä, tulee hänen ryhtinsä voitonvarmaksi ja iloinen odotus kuvastuu kasvoilla. Mutta jota likemmä Viktor tulee, sitä enemmän Kaarina herpautuu. Vieraat huudahtelevat tulijaa vastaan, naurahtavat ja viskelevät sukkeluuksia. Kaarina pelkää miehensä syleilyä, hän pelkää hänen hyväilyään. Ettei hän vain huutaisi ääneen, kun Viktorin käsi häntä koskettaa. Mutta hän puree kokoon hampaansa ja pääsee siitäkin hetkestä.
Sitten alkaa kaikki kuin utukuvina kulkea hänen silmiensä ohitse. Ihmiset ovat omituisen kaukana ja se mitä he puhuvat on käsittämätöntä. Välistä he rämähtävät suureen nauruun ja silloin he tulevat likemmä. Hän kutsuu heidät syömään, hänen toimintakykynsä leimahtaa hetkisen eloon: hän kyselee kuinka he haluavat istua, mutta osoittaa heille vihdoin paikat, jotka on edeltäkäsin määrännyt. Viktor istuu häntä vastapäätä. Hän ei uskalla häneen katsoa.
Kello lyö… hän laskee lyönnit. Kahden… kolmen tunnin kuluttua tämä loppuu! Syödessä vaipuu hän suureen väsymykseen, hänen on niin uni, että hän voisi nukkua istualleen. Pidetään puheita… laseja kilistellään. Hänen on kovin uni, hän ei ymmärrä mitään… Hänellekin aletaan puhua, hän koettaa pakottaa itseään pystyyn… Sanotaan jotakin leikillistä ja kaikki nauravat. Hän nauraa hänkin, mutta ei ymmärrä mitään. Mistä tämä suuri väsymys tulikin? Hänen maljansa juodaan, hän koettaa reippaasti lyödä lasiaan toisten lasien kylkeen, mutta kun Viktor tulee häntä kohti, painaa hän alas silmänsä ja shamppanja läikkyy maahan. Ettei hän vain pyörtyisi!… Kaikki muut ihmiset vaipuvat tuontuostakin sumuun — Viktor on kaiken aikaa selvä. Hän näkee hänet tänään oikeastaan ensi kerran, hän tarkkaa häntä. Hänen täytyy häneen katsoa, vaikkei tahtoisikaan. Kamalaa on häneen katsoa.
Hänhän on vanha mies, tuhkanharmaa, pöhöttynyt, ilman hiuksia. Hän hörpähtää osterit särpimällä suuhunsa ja kulisten ne luistavat kurkkuun. Hän iskee silmänsä seuraavaan osteriin kuin saaliiseen, jonka pelkää menevän pakoon. Hänen sormensa ovat ihranvalkoiset, kynnet leikatut suippeiksi, toinen ihan samanlaiseksi kuin toinen… Palvelustyttö tuo hänelle jäällä täytetyn ämpärin… hän tarttuu pulloon ja lisää vieraitten laseihin… Kaarinan silmät tuijottavat häneen. Äkkiä Viktor korottaa lasiansa häntä kohti, silloin hän herää ajatuksistaan ja pelästyy.
Kahvi juodaan Viktorin turkkilaisessa tupakkahuoneessa. Kaarina kuluttaa aikaansa ruokasalissa. Hän vaeltelee pöydän ja kaapin väliä, menee silloin tällöin makuuhuoneeseen, palaa, katsoo kelloa, pakottaa itsensä hetkiseksi menemään vieraitten luo ja komentaa kasvonsa hymyyn.
Sekin ilta loppuu.
Vieraat ovat yhtenä mylläkkänä eteisessä. Se on sinisenään tupakansauhua. Huivit heilahtavat, kepit pistäytyvät pystyyn kainaloon. Kaarina pakottaa vielä kerran kasvonsa hymyyn, sitten hän nopeasti menee omaan huoneeseensa. Hänen täytyy voittaa aikaa, hän ei tiedä miten saada asia sanotuksi. Tässä on jotakin niin rumaa: mies tulee voittoretkeltä, kotona ovat shamppanjat ja juhlat vastassa ja vieraitten mentyä vaimo… Se on katalaa!