Kun miehet palaavat rantaan, paistavat heidän kasvonsa. Kaarinakin rientää puutarhaan vilvoittelemaan polttavia poskiaan ja hänen täysi sydämensä kuiskaa joka puulle: ehkei meitä erotetakaan!
Entä jos hän saakin pitää puiston ja päärakennuksen, entä jos hän saa pelastetuksi sen palasen syntymäkotia!
Pitäjällä on taasen uutta päänvaivaa. Mistä kummasta on Hintsan Janne saanut sellaisia rahoja? Ei toki Hintsan vanhalla isännällä ole pankissa kuin korkeintaan satatuhatta. Janne kyllä kertoo haaksirikosta ja Kaliforniasta ja kullasta, mutta kukapa hänen puheisiinsa uskoisi!
Louhilinnan vanhat torpparit, joiden suku on vuosisatojen kestäessä rakentanut taloa yhdessä isäntäväen kanssa, ravistavat päätänsä eivätkä usko, että koko myymishuhussa on perää. Nuoret nauravat: sama se kuka heitä käskee ja komentaa! Mutta vanhat miehet ja vaimot, jotka kesteinä asuvat tupien nurkissa ja jotka elävät kartanon turvissa voivottelevat, että ei nyt enää ole edessä kuin vaivaistalo! Kitkijä-Leena pysäyttää Kaarinan kerran puutarhassa.
— Onko se totta, kysyn sitä neidin omasta suusta, että onko se totta, että kartano myydään?
Kaarina nyökäyttää päätään ja menee.
Vanha vaimo lyyhistyy lavan ääreen ja Kaarina kuulee hänen itkevän ja puhuvan itsekseen: minkäs tähden minä sitten enää kitken! Ei ole sitten enää ketään, joka kahvikupinkaan antaa, kun kyökkiin menee…
Eräänä aamuna huutaa Miina mamsseli Kaarinaa kamariinsa. Hänen silmänsä palavat ja huulet ovat kuivat. Hän on nähnyt unen: oli karvainen mies, jolla oli häntä ja sarvet ja se kömpi ylös Hintsan mäkeä. Sillä oli kädessä tulipunainen pussi ja sitä se heilutti portin edessä ja nauroi. Janne tuli portille ja huusi: suurempi sen olla pitää! Ja pussi paisui suuremmaksi. Ja Janne huusi sen kolme kertaa ja kolmannella kerralla tuli pussista kokonainen säkki eikä karvainen mies enää voinut sitä heiluttaa, vaan se oli kiinni maassa ja aukeni ja siitä valui hopearahaa. Sitä tuli niin että portti peittyi ja Janne seisoi hopeassa polvia myöten.
— Vai niin, koettaa Kaarina laskea leikkiä.
— En minä uniin usko, sanoo Miina mamsseli, — mutta kun äitini kuoli näin semmoisen unen, että suustani putosi etuhammas, ja hampaat ovat aina minun unissani merkinneet omaisen kuolemaa. Ja hopea on aina minun unissani ollut surua. Ja nyt minusta tuntuu, että Jumala tämän unen kautta tahtoo varoittaa meitä myymästä Hintsalle.