— Mutta ajattele, että jos Hintsa ostaa, niin me saamme jäädä tähän asumaan. Yhtiö kaataa metsän ihan paljaaksi. Ja meidän täytyy muuttaa pois… Hyvä Jumala, kaikki te neuvotte ja neuvotte, enkä minä ymmärrä mitä minä teen!
* * * * *
Joili on ollut matkalla ja palaa illalla Heikkilään.
On niin myöhäistä, että linnut ovat lakanneet laulamasta, mutta isän ja äidin kamarista kuuluu yhä puhetta. Riitelevätkö he? Isän ääni on karkea ja äidin vetistelee.
Joilin on nälkä ja hän suuntaa askeleensa suoraan ruokahuoneeseen. Reikäleipäkasa on vanhalla paikallaan, vanhalla paikallaan niinikään kalakuppi, kylmät perunat ja piimäsaavi. Joili on nääntynyt ja nälissään. Uneen ei nyt ole aikaa, pää on tuumia täynnä: huomispäivänä pitää mennä kartanon neidin puheille.
Tuomet kukkivat, se tuntuu huoneessa vaikka ikkuna on peitetty. Ruoka maistuu, piimä on raikasta ja kirpeää.
Sänky porstuanperäkamarissa narahtaa, isän raskaat askeleet likenevät ovea. Ruoppi helähtää, isä seisoo Sarkkisillaan kynnyksellä.
— Tule vähän tänne.
— Jahka tästä ensin syön.
Heidän äänensä ovat nyt kalseat ja he ovat kumminkin kerran olleet rakas isä ja poika. Miten ovat he saattaneet joutua niin kauaksi toisistaan? Heidän eronsa alkoi silloin, kun poika toista vuotta maanviljelyskoulussa oltuaan kävi lomalla kotona. Silloin antoi hän vähitellen isän tietää, ettei hän aio tappaa itseään sellaisella raadannalla kuin vaari ja isä, hän ei rupea olemaan Heikkilässä — mitä täällä kotona ansaitsee? Tuskin sen verran, että saa vaatteet selkäänsä. Maailmalla hänen kaltaisensa mies elää helpommalla työllä ja panee rahaa kassaan. Entä Heikkilä…? Onhan isä vielä hyvissä voimissa ja sitten — tuokoot sisaret miehiä taloon!