Seuraavana aamuna varhain oli äiti lähtenyt häntä saattamaan. Oli kertonut isän valvoneen koko yön. Äiti oli itkenyt ja rukoillut, niinkuin äitien tapa on.
Joili ei moneen vuoteen ollut käynyt kotona. Äidin rukoukset hänet sitten kotiin toivat ja ne ne häntä täällä pitelivät, vaikkei sovintoa saatu aikaan. Isä ja poika ymmärsivät toisiaan aina vain vähemmin ja vähemmin.
Joili juo piimätuopin puolilleen, isä katselee häntä kynnykseltä.
— Ruoka näkyy kelpaavan, sanoo hän tyynellä äänellään, — vaikkei työ.
Veri karkaa Joilin kasvoille, piimätuoppi kolahtaa hyllyyn ja markan kappale isän jalkoihin.
— Tuoss' on. No, mitä nyt on sanomista?
Joili tulee tutun kamarin kynnykselle. Äiti istuu särkkäsillään vuoteen laidalla ja itkee. Siinä kamarissa, siinä vuoteessa he kaikki ovat syntyneet.
— Joisin kaljaa, sanoo isä ja ojentaa vaimolleen tyhjän tuopin pöydältä.
Äiti ymmärtää että isä tahtoo jäädä pojan kanssa kahden, poistuu ja luo mennessään Joiliin rukoilevat silmänsä.
Isä istuutuu sängynlaidalle. Poika pysyttelee ovella, lakki niskassa.