— Huomenna jo me teemme huviretken jonnekin, eikö totta? Otamme mukaamme Jadvigan ja Antanaksen. Teidän, Eliza, pitää tutustua kauniisiin ympäristöihimme…
Hän ei koko aikana jättänyt tohtoria silmistään. Tohtori oli saanut kirjeen, ja hän pelkäsi kaikkia kirjeitä, jotka tulivat tohtorille. Niissä ei koskaan ollut hyviä uutisia. Tämä näkyi sisältäneen ainoastaan muutamia sanoja. Tohtori sen pisti, luettuaan, tyynesti taskuunsa. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä, mutta Zofija luuli niissä lukeneensa hetkellisen katkeruuden ilmeen. Kaksi pientä kissanpoikaa, toinen valkoinen, toinen harmaa, oli ilmestynyt hiekkakäytävälle tepastelemaan.
— Uskallanko olla utelias, mikä rakkaudenkirje se oli, jonka tohtori sai? kysyi Zofija rouva leikillisesti.
— Se oli vain eräältä toveriltani kaupungissa. Ei mitään erityistä.
Terveisiä. Kaikki siellä on hyvin.
— Voi miten sievät ne voivat olla nuo pienet elukat.
Hän hypähti ylös notkeana ja sulavana, otti kissanpojat käsiinsä ja painoi ne poskeansa vastaan. Hetkisen kisailtuaan niiden kanssa palasi hän istumaan.
— Te, Eliza, saatte nyt keksiä niille nimet, sanoi Zofija rouva.
— Me nimitämme niitä vain Harmaaksi ja Valkoiseksi. On niiden jo aika saada oikeat nimet. Mikä teistä on kauniimpi?
— Ne ovat molemmat niin suloiset, etten todellakaan tiedä. Ehkä sentään tämä valkoinen. Kummastako tohtori pitää?
— Harmaasta! Se se on minun lemmikkini.