Kun poika tuli koulusta kotiin, kutsutti kreivi hänet sisään näyttämään todistustansa ja se oli aina niin hyvä, että hänen siitä piti saada muutamia kymmenruplia "kehoitukseksi"…
Eliza oli tullut kotiin Varsovasta ja kreivi oli saapunut Pariisista. Petraskin tuli koulustaan. Hän oli viimeisellä luokalla. Oli talvi, jouluaika, ilma niin leuto ja puhdas. Eliza asteli yksin alas puukäytävää. Hänen yllään oli kevyt, harmaa talvipuku. Hän oli juuri ajattelemassa kevättä, kun nuori mies tervehtien häntä lähestyi. Se oli Budris. Eliza pidätti hänet, ojensi hänelle kätensä ja he astelivat yhdessä eteenpäin puhuen keväästä. "Kuinka tänään on omituinen kevättuoksu ilmassa!" "Vaikka onkin talven kovin aika." "Suvi on sentään kaunis". "Miten petäjikkö on vihreä". Siihen tapaan ja aivan jokapäiväisesti he juttelivat. Mutta kun sitte pihassa nuori mies nosti lakkiaan poistuakseen pehtoorin rakennukseen, heitti hän Elizaan omituisen katseen. Se herätti tytön neljätoistavuotiaassa rinnassa omituisen vastakaiun. Hän siitä riemuitsi pitkät ajat…
Parin vuoden perästä he tapasivat Varsovassa. Budris häntä kosi. Tietysti hän hänelle antoi rukkaset. Olihan juopa heidän välillään siksi suuri. Mutta hänen tuli häntä sääli. Lieneekö Budris sen huomannut, koska hän toisen kerran rohkeni häntä kosia, hän talonpoikaisylioppilas! Silloin tuli vastaus siksi jyrkkä, ettei siinä ollut ensinkään tinkimisen varaa. Heti sen jälkeen meni Eliza naimisiin toisen kanssa, enemmän oikusta kuin todellisesta taipumuksesta. He muuttivat kauvas pois Venäjälle. Kaikki siteet hänen entisen ja ja nykyisen elämänsä välillä rikkoutuivat. Kahdeksan vuoden kuluttua teki miehen kuolema lopun avioliitosta, joka ei ollut onnellinen. Elizan valtasi ääretön koti-ikävä. Isäänsä hän ei uskaltanut lähestyä sitte kun veljet olivat työntäneet hänet luotansa. Hän sai tietää entisen ystävänsä Zofija Dowgirdin osoitteen ja kirjoitti hänelle tulostaan. Postikulun huolenpidosta hän sentään tuli odottamatta.
Ja täällä tapaisi hän Budriksen, joka nykyään oli tohtori! Miten hän häntä kohtelisi? Kuin ventovierasta, vaiko kuin vanhaa tuttua?
Nämät ajatukset risteilivät hänen päässään, kun Zofija rouva tuli häntä noutamaan. Tohtori astui jo heitä vastaan.
Hän oli pitkä ja solakka, puettuna hienoon, harmaaseen kesäpukuun. Kasvot olivat hienopiirteiset, silmät loistavat kuin kuumesairaalla, ihonväri oli läpikuultava ja kummallakin poskella paloi punainen pilkku. Hän koetti ojentua suoraksi ja tehdä ryhtinsä reippaaksi. Kävellessään naisia vastaan, hän kädellään sivalti otsaltaan laheaa, vaaleaa tukkaansa.
— Me olemme ennestään tutut, alkoi Eliza rouva hymyillen. — Ette taida muistaa sitä…
— Kyllä, vastasi tohtori kohteliaalla kumarruksella. — Ei minulla niin huono muisti ole…
Zofija rouva vei vieraansa istumaan nurmelle, suuren, levitetyn peitteen päälle, josta tohtori vasta oli noussut. Paikkaa varjosi mahtava tammi. Näköala sieltä oli mitä kaunein. Puutarhan aidan takana yleni metsäisiä mäkiä, lavoiltaan tuoksuivat kukat, likeiseltä pellolta kuului työssä olevien tyttöjen laulu, linnut visersivät, niityn halki vieri Niemen joki, korkeain, metsäisten rantojen välissä.
Zofija rouva avasi hymyillen postilaukun. Ensimmäisenä sattui hänen käteensä hieno kirjekotelo aatelisine vaakunoineen. Eliza tunsi sen paikalla siksi, jonka hän pari viikkoa ennen oli lähettänyt ilmoittamaan tulostaan. Se saapui perille yhtaikaa hänen kanssaan. Zofija jakeli juhlallisesti postilaukun sisällön itselleen ja tohtorille. Sillä välin hän puheli: