Ja äkkiä ilmestyi sitte sama nuori leski upeana ja kauniina Zofija rouvan vaatimattomalle asunnolle, jossa tohtori Budris vietti kesää. Zofija hämmästyi ja ilostui vilpittömästi. Hän ei aluksi muistanut noita välillä olleita vaiheita, hän näki vain edessään entisen rakkaan oppilaansa, jolle hän kerran oli ollut äidin sijaisena, joka nyt rakkauden tarpeessa tuli hänen luoksensa. Hän sulki hänet äidilliseen syliin. Mutta samassa hän katui sitä avomielisyyttä, jota hän oli ollut osoittamaisillaan vieraalle, joka oli ollut naimisissa venäläisen upseerin kanssa ja niin kauvan oleskellut Venäjällä. Hän oli saattanut muuttua kokonaan toiseksi kuin mitä hän ennen oli. Hän saattoi olla vaarallinen… Ja miten hänen olonsa hänen luonaan vaikuttaisi Petrakseen? Se olisi hänelle ehkä vastenmielinen…?
Zofija rouva otti kohteliaasti hänen käsivartensa ja vei hänet puutarhaan. Siellä lepäsi kirjavalla peitteellä tammen alla mies, kirja kädessä, paljain päin päiväpaisteessa. Samassa juolahti Zofijan päähän tuuma ja hän loi katseensa Elizaan, joka melkein ujo ilme kasvoissa seurasi häntä. Entä jos tohtori rakastuisi tuohon kauniiseen naiseen, joka oli ollut hänen ensi lempensä? Se olisi ehkä hyvä, se haihduttaisi hänen synkkiä ajatuksiaan. Ja Zofija lausui:
— Katsokaa tuolla hän on. Olen hänenkin tähtensä iloissani siitä, että tulitte meille. Hän on hyvin synkkämielinen ja alakuloinen. Olkaa hänelle ystävällinen, levittäkää hymynne päiväpaistetta hänen sammuvaan elämäänsä. Voi hän on sairas, hän ei syksyä näe.
— Niin mielelläni teen mitä voin, vastasi Eliza hymyillen. Ja Zofija jatkoi:
— Odottakaa te täällä. Hän voisi pelästyä, jos äkkiarvaamatta näyttäytyisitte.
Eliza jäi yksin. Hän istuutui penkille suuren puun alle, taittoi kukkasen käteensä ja alkoi kenkänsä kärjellä kosketella hiekkaa.
Omituista, miten ihmisten tiet vievät yhteen! Noitakaan molempia hän ei ollut ajatellut moneen aikaan, nuorta Budrista ei muistanutkaan. Hän oli pehtoorin poika hänen isänsä maatilalta, hän oli paljasjaloin juoksennellut pihamailla. Eliza oli nähnyt hänet huoneensa ikkunasta…
Hän oli ollut avaamassa porttia kun herrasväki läksi ajelemaan. Eliza oli silloin tällöin heittänyt hänelle kirkkaan lantin vaunustaan. Pienempänä hän oli kiittänyt ja kumartanut, mutta tultuaan suuremmaksi hän ainoastaan isänsä käskystä oli lähtenyt avaamaan porttia, eikä ollut nostanut maasta heitettyä rahaa.
Hän oli kaunis poika. Eliza piti hänestä.
Kerran he heinäniityllä olivat joutuneet leikkisille… Kreivi oli sittemmin ankarasti kieltänyt viemästä Elizaa sinne.