— Avuton vai…! No niin, minun ei ole pakko antaa hevosta, enkä teille mokomalle maankulkijalle ja karkurille antaisi, vaikka tallissa seisoisi kymmenen hevosta.
— Hävytön akka, minäpä olen papin poika enkä mikään karkuri — —
— Papin poika, ha ha ha!
Nuorukainen vimmastui. Hän ei enää punninnut sanojaan ja emäntä lateli hänelle solvauksia runsaimmalla mitallaan. Nyrkit läiskivät, jalat polkivat permantoa. Hetkisen perästä hän tapasi itsensä astelemassa maantietä, alas mäkeä. Tuuli riisti hänen vaatteitansa, lumi pyöritteli hänen ympärillään tehden yhä paksumpaa vaippaa tielle. Hän ei huomannut tuulta, ei tuiskua, hän ei kiertänyt päällystakkia ympärilleen, se roikkui levällään ja paidankaulus päästi kylmää vierimään pitkin koko ruumiin pintaa. Ympärilleen vilkasematta hän asteli kylän poikki. Koirat haukkuivat häntä, hän ei sitä huomannut.
Mielessä aaltoili ajatusten myrsky. Hän tunsi olevansa rosvo tai hylkiö, jota koko maailma potki ja pilkkasi. Sellaisille ei lapsuuden kotikaan mielellään aukene. Kulkekoon kurja, sortukoon tielle, ei kukaan itke… Miksi oli hän kaivannut takaisin kotimaahan; miksi halannut jouluiloa…? Olisipa jäänyt sinne missä häntä naurettiin ja pilkattiin siitä, että hän oli parempi muita, ettei hän osannut kiroella yhtä mehevästi kuin muut, ja että hänen vaatekirstustaan oli tavattu virsikirja. Jo sujui kirous ja juominen, jo painui kirja käyttämättömiin kirstun pohjalle. Nyt olisi pitänyt jatkaa siellä, kun jo oli tottunut… Kotimaalle hän ei enää kelvannut, se sulkee häneltä sylinsä. Mitä hän tekisi, minne hän joutuisi?
Ajatus katkesi. Hän vaipui lumiselle kivelle istumaan. Ympärillä suhisivat petäjät. Edessä näkyi autio kangas. Alussa pyöritteli tuisku hänen kivensä ympärillä. Sitte tyyntyi ja rupesi kyentelemään lunta. Hän tuijotti kuin tajutonna eteensä pitkän aikaa ja hampaat kalisivat vastatusten. Vaistomaisesti hän kietoi huivia kaulalleen ja kiinnitti takkiaan. Lumihiutuat lankesivat suurina petäjien oksille ja hänen vaatteilleen. Kuin tähdet ne välkkyivät, kun niitä yksityisinä tarkasteli.
Humina puista oli lakannut. Oli aivan hiljaista.
Äkkiä hän keskellä kangasta huomasi punaisen virstantukin ja tunsi samalla, että vilu karmisteli ruumista. Ajatuskyky selveni: hän kömpi ylös kiveltään tarkastamaan, pitkäkö matka oli seuraavaan kestikievariin. Viisitoista virstaa!
Hän teki päätöksen ja läksi kävelemään.
Jo kuuluivat kulkuset mäen päältä. Hänen päähänsä välähti tuuma: pitäisipä kysyä tuolta, eikö hän ottaisi rekeensä. Hän pysähtyi odottamaan. Hämmästyneenä näki hän ikäänkuin oman kirjavan merimieskirstunsa reessä.