Anni nauroi terävästi, mutta Mäkelän emäntä tunsi kiukun kiehuvan rinnassaan. Hänen kätensä vapisi, kun hän Annille kaasi kahvia.
— Eikä Anna-Kaisa yksin lähde. Se ei niin hämmästyttäisikään, jos piikatyttö, jonka kuitenkin on hankittava leipänsä maailmalta, lähtisikin, mutta kun talon tyttäretkin, niinkuin Honkapään Alma, jolta ei pitäisi mitään puuttumaan, lähtevät Helsinkiin palvelusta hakemaan…
Hetken ajan molemmat vaikenivat.
— No mutta ovatko ne aivan hulluja?!
— Siltä se vähän tuntuu.
Sillaikaa oli Anna-Kaisa navetassa lehmiä ruokkimassa. Ei häntä olisi luullut kahdeksantoista vuotiaaksi tytöksi, niin tukeva ja voimakas hän oli vartaloltaan. Kasvot olivat niin terveet, silmät suuret, vilkkaat, hiukset tunkivat kiharoina ulos palmikoista päänlaella. Hän hyräili itsekseen ja jäi vähä väliin mietteisiin vaipuneena seisomaan.
Kuin unessa hän oli elänyt aina siitä asti kun markkinamelussa tuo muhkea nainen oli pistänyt pestirahat hänen kouraansa. Kuinka hän oli tullutkin ottaneeksi ne vastaan? Hänhän jo silloin oli pestattu Mäkelään ja Mäkelässä oli ollut hyvä palvella. Mutta rouvan puhe, hänen kertomuksensa Helsingistä, sen kauneudesta, suruttomasta, hauskasta elämästä oli hänet huumannut. Rouva oli sanonut, että Anna-Kaisa tulee olemaan täydellinen kaunotar, kun hän saa oikeat vaatteet päälleen, että kaikki tulevat hänestä pitämään, hän pääsee pääkaupungin tansseihin ja huveihin, niin paljon kuin hän ikinä tahtoo. "Anna-Kaisa onkin totinen tyttö, joka ei viitsi hyppiä tanssista tanssiin", oli Jere inttänyt siihen väliin. Heta oli nauranut ja ruvennut kertomaan, kuinka Helsingissä löytyy kauniita kirkkoja, joissa jokikinen päivä on jumalanpalvelus ja niin hyviä pappeja…
Anna-Kaisan mielen oli vallannut tunne, jota ei voinut verrata mihinkään muuhun kuin siihen, jonka hän kerran lapsena oli tuntenut. Hän oli jouluaamuna ollut kirkossa kummitätinsä kanssa, koko päivän oli oltu vieraissa kirkonkylässä ja illalla kun lähdettiin kotiin, ajettiin suuren herraskartanon ohitse. Oli jo pimeä ja kuultavien uutimien läpi loisti korkeista ikkunoista valo lumelle. Ja kun tultiin mäentöyrylle, saattoi nähdä sisään. Keskellä lattiaa oli kuusi, jonka oksilla kiilteli ja välkkyi, sen ympärillä liikkui lapsia kauneissa puvuissa ja soitto kuului ulos asti. Nuo lapset tuolla mahtoivat olla onnelliset, he mahtoivat saada, mitä ikinä tahtoivat, leikkikaluja, makeisia, kahvia vaikka koska, kauniita uusia vaatteita, kaikkea, kaikkea… Anna-Kaisa oli kummitädin sylissä peitteisiin köytettynä niin ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenän pää ja niin kankeana, että suurella vaivalla saattoi liikkua. Hän ponnisteli ylös ja käänsi päätään kartanoon päin niin kauvan kuin sitä vain näkyi. Ja kun se oli kadonnut näkyvistä, teki hänen äärettömästi mieli päästä hankeen seisomaan ikkunan alle, sinne, mistä saattoi nähdä kuusen, jonka valoista hohde lankesi lumelle. Ehkä joku noista kauneista, onnellisista lapsista näkisi hänet, tulisi ulos hänen luoksensa ja veisi hänet sisään, liikkumaan likellä kuusta, olemaan yhtenä noista olennoista, jotka saivat kaikki, mitä tahtoivat… "Täti, minä menisin niin mielelläni tuonne tanssimaan lasten kanssa kuusen ympärille", sanoi hän, ja täti vastasi: "ole sinä vain, lapseni, tyytyväinen siihen osaan, jonka Jumala sinulle on antanut. Eivät nuo herraslapset ole onnellisemmat kuin sinäkään".
Tuo lapsuuden muisto nousi niin elävästi hänen mieleensä. Juuri samanlaisena kuin silloin herraskartano, kajasteli hänen edessään nyt Helsinki, ihana Helsinki, jossa elettiin huoletonta, iloista elämää ja jonka kirkoissa joka päivä oli jumalanpalvelus. Jäisivät tänne ilkeät maantyötkin, ei tarvitsisi enään ryömiä rapakkoisia teitä, vaan olisi jalkain alla kivikatu…! Ihmiset haukkuivat Helsinkiä ja kielsivät häntä menemästä sinne. Anna-Kaisa tiesi kyllä että heidän kävi häntä kateeksi, olisivat mielellään itse tahtoneet Helsinkiin, kunhan vain olisi tarjottu paikkoja heillekin…
Anna-Kaisa seisoi unelmiinsa vaipuneena, nojaten olkapäätään pilariin, joka pidätti läävän kattoa. Miesääni, joka, toivotti hyvää iltaa, sai hänet säpsähtämään. Ovella seisoi Heikkilän Jere. Anna-Kaisa oli heti täydessä työssä, eikä ollenkaan näyttänyt huomaavan häntä. Hyvän aikaa Jere seisoi ääneti, vihdoin hän hitaasti alkoi: