— Kuules Anna-Kaisa, minulla olisi sinulle hiukan asiaa. Saanko nyt puhua?
— Mitähän asiaa sinulla sitte on? Olenpa taitanut sen ennenkin kuulla, joten voit säästää sanasi.
— Älä ole noin ylpeä. En ole moneen päivään käynyt rakentamassa mäellä. Sinun vallassasi on määrätä, heitänkö koko puuhan, vai rakennanko huoneet valmiiksi. Nyt on sula syksy, voisin jouluksi saada kammarin katon alle.
— Vai minustako se riippuu? No rakenna, rakenna sitte, minä en kiellä, lähdenpä viikon perästä pois koko näiltä tienoilta, joten en ole sinua häiritsemässä.
Jere tuijotti totisena eteensä. Hänen suuri kouransa lepäsi oven pielessä.
— Etkö muista sitä iltaa vuosi takaperin, kun kuunvalossa palasimme metsähalmeelta? Minä silloin puhuin sinulle, että etköhän rupeisi kanssani yksiin leipiin, rakentaisin huoneet tuolle korealle mäelle, hankittaisiin porsas ja…
— Mitä niistä enään puhuu! Ne ovat minulta aikoja sitte unohtuneet.
— Mutta ei minulta.
— No sinä, joka ne muistat, rakenna sinä ja asu rakennuksissasi. Minä menen Helsinkiin, sisaresi on jo toimittanut minulle paikankin.
— Ja vielä tänä kesänäkin tunnuit sinä aivan taipuvaiselta. Mutta jollet enään minusta huolikkaan, niin jää sentään näille maille. Mäkelässähän sinua on pidetty kuin omaa lasta. Tapasin tuonoin tytön, joka oli ollut Helsingissä, ja hän kertoi, kuinka siellä satoja maalaistyttöjä kävelee ilman paikkaa; kaikkien sinne tekee mieli ja siellä monet sortuvat turmion tielle. Sinä olet nuori ja kaunis, älä mene.