— Mutta, äiti kulta, sai Anna-Kaisa sanoneeksi. — Ei se kaupunki kummempi pahuuden pesä ole kuin muutkaan paikat maailmassa. Siellä on kirkkoja ja jumalanpalvelus joka päivä. Minä saan siellä hyvän palkan ja voin siten paremmin auttaa äitiäkin.
— Minä menen pian hautaan, minä en enään tarvitse paljoa. Mutta sinä olet nuori, elämä on edessäsi. Sinä menet kaupunkiin, jossa enemmän kuin kirkkoja on huvipaikkoja. Mutta muista vanhan äitisi sanat: älä myy sieluasi saatanalle!
Sokea äiti lausui ne sanat kamalalla totisuudella. Anna-Kaisan korvissa ne kaikuivat vielä, kun hän asteli Mäkelää kohti pimeän kylän läpi. Hänen rauhansa oli poissa, ilo ja riemu, jolla hän ennen oli ajatellut Helsinkiin menoa, olivat kaukana. Hän pelkäsi koko Helsinkiä ja tuumaili rahojen poislähettämistä.
Aamulla näytti taas valoisemmalta, varoitukset olivat ikäänkuin pahaa unta vain. Ja kokonaan ne poistuivat, kun Honkapään Alma päivällisaikaan tulla pyyhälti Mäkelään tapaamaan Anna-Kaisaa.
— Kuules nyt, minä sain kirjeen Helsingistä. Torstai-iltana meidän pitää olla perillä. Tytöt tulevat asemalle vastaan. Minäkin saan myyjättären paikan eräässä puodissa aivan likellä Hetan kauppaa. Voi voi, mitkä päivät meille koittavat!
Alma syleili Anna-Kaisaa ja nauroi ja Anna-Kaisa nauroi. Suurena, ihanana ja äärettömänä Helsinki kajasteli silmien edessä, aivan niinkuin muinoin herraskartanossa se, joulukuusi, jonka valossa ainoastaan iloittiin ja hymyiltiin. Anna-Kaisa oli astumaisillaan sen lumottuun piiriin… Varhaisena aamuna seisahtuivat Honkapään rattaat Mäkelän portaitten eteen. Puoliyön aikaan oli jo noustu, Anna-Kaisa oli keittänyt läksiäiskahvit ja itkenyt emännän ja äitinsä kanssa, joka eilisillasta asti oli ollut Mäkelässä. Jere oli saapunut auttamaan, hän se kantoi Anna-Kaisan tavarat rattaille. Oli aivan pilkkosen pimeä, lyhdystä lankeavassa soikeassa valossa saattoi vielä hetkeksi nähdä molemmat tytöt, jotka istuivat rinnattaan, Anna-Kaisa itkien, Alma nauraen hänen lapsellisuuttaan. Sitte läjähytti renki piiskalla hevosta ja rattaat läksivät liikkeelle, kadotakseen pimeyteen.
Mäkelän emäntä kutsui Jeren kahville ja istuutui itse penkille Anna-Kaisan äidin viereen. Sokea akka piti käsiään ristissä ja kiikuttaen laihaa vartaloaan, mutisi hiljaa rukousta. Kukko lauloi, kiviseltä tieltä kuului vielä rattaiden rätinää. Äänettömyys vallitsi pitkän aikaa tuvassa.
— Nyt se meni. Mimmoisena palannee ja palanneeko koskaan, sanoi vihdoin Mäkelän emäntä.
— Monet ovat menneet, harvat palanneet, sanoi vapisevalla äänellään
Anna-Kaisan äiti.
Jere pyyhkäsi hihallaan silmiään. Kyyneleet tuppasivat esiin aivan väkisin.