Elävänä haudattu.
Hän oli nuorena ollut kaunis. Vielä nytkin olivat piirteet hienot, säännölliset. Tukka oli valunut kutreina kulmille, pää oli ollut pystyssä, vartalo notkea ja ryhti ylpeä. Heleä nauru oli hurmannut miehet, poskien puna, palmikon paino houkutellut talon pojatkin kosimaan piikatyttöä.
Mutta köyhälle miehelle hän oli mennyt ja hänen vaimonaan, hänen lastensa äitinä oli hänen kukoistuksensa lakastunut. Kaikki ne tuhannet hetket, ne näkymättömät mielialat, jotka saattavat himmentää silmästä kiillon, taivuttaa kenon niskan, lamauttaa jäntevyyden, ne mahtuvat sanoihin huoli ja työ. Huoli ja työ olivat hänetkin sokeaksi tehneet ja vihdoin laskeneet vuoteelle, jossa hän kävi yhä heikommaksi, vapisevammaksi, yhä raskaammaksi ristiksi pojalleen ja poikansa vaimolle.
He asuivat sydänmaalla uudistorpassa, jonka hirret mies ja vaimo olallaan olivat kantaneet kodikseen korvesta. Peltotilkkusesta korjasi halla joka syksy elon ja ainoa lehmä oli vaihdattava leiväksi. Se koski kipeästi kun piti olla lisänä sellaisessa paikassa, olla niin voimattomana, ettei olisi jaksanut liekuttaa lapsen kehtoa, kun se itki, olla niin köyhänä, ettei ollut leipäpalasta antaa niille, jotka olivat elämää rakkaammat, joiden hyväksi olisi tahtonut henkensä antaa. Hänellä itse teossa ei ollut muuta kuin elämää ja henkeä sen verran, että hän ymmärsi rakkauden elävän itsessään, ymmärsi että hänen kuolemansa olisi ollut huojennus, ja ettei hän saanut kuolla.
Tupa oli pieni savupirtti, jonka matalasta ovesta täytyi astua kumarruksissa sisään. Kun kättä nosti, ylettyi se lakeen, joka oli kiiltävän musta. Ikkunat olivat pienet, talvella oljilla peitetyt. Hän tunsi jokaisen hirren permannossa ja seinässä, tiesi orret, tiesi askelten määrän vuoteeltaan kiukaalle, sängylle, jossa mies ja vaimo makasivat, pöydän luo ja siitä penkkiin. Umpisokeana hän osasi astua yli kynnyksen ja kumartaa päänsä oven kohdalla, hän tunsi ulkona likeisimmän ympäristön, tien aidalle, saunaan ja kaivolle. Aikaa oli ollut oppia kaikkea tuota tuntemaan. Häntä oli tuhansia kertoja talutettu siitä kynnyksestä, tuhansia kertoja hän oli omin voimin laahaunut paikasta toiseen, kaatunut, kolahuttanut päänsä ovien pieliin.
Voi niitäkin pitkiä talvisia öitä, kun koko maailma oli rauhan unessa ja ympärillä kuului tyyni hengitys ja omaan silmään ei tullut hetkenkään lepo; jäseniä vain särki paljosta makuusta kovalla vuoteella, jonka lautapohja tuntui olkien alta. Hän itki ensi aikoina ja väänteli tuskassa, epätoivossa, kun tiesi ulkona milloin valkoisen lumen ja tähtitaivaan kimaltelevan, milloin kesälämpöisen ilman olevan tuoksua täynnä ja paimenten metsässä laulelevan! Mutta vähitellen tuli nykyaika hänelle vieraaksi, unohtuivat kestävän elämän piirteet ja hän eli elämäänsä uudestaan lapsesta saakka. Hänen ajatuksensa liikkuivat kuolleitten omaisten haudoilla, hän näki nurmikkomättäitten alta heidän kasvonsa ja kuuli heidän kutsuvan luoksensa. Koko väki heräsi välistä siitä, että hän puhui asioista tai ihmisistä, jotka olivat jo maaksi maatuneet. Hän saattoi olla niin irroillaan koko elämästä, että jo luuli olevansa kuollut. Silloin tuntui vaikealta herääminen ja entisen kurjuuden alkaminen uudestaan. Silloin hän rukoili, rukoili, melkein toivottoman hartaudella, että Luoja hänet todellakin luoksensa ottaisi.
Hänen ainoana ilonaan olivat lapset, niissä koko hänen nykyinen maailmansa, kaikki mitä elämä saattoi hänelle antaa. Hän oli laulanut nuoruutensa laulut heidän kätkyittensä ääressä, kertonut heille lapsuutensa sadut, opettanut heitä lukemaan. Niiden nauru oli ainoa, joka sai hänen kangistuneet leukansa taipumaan hymyilyksi, niiden lämpöiset kädet hänen poskellaan olivat kuin aurinko valaisemassa syksyn alastonta metsää. Mutta viimeiseltä tulivat öitten ja päiväin tuskat hämäriksi, epäselviksi ja lapset saivat hyväellä hänen kättään, ilman että hän siitä tiesi tai heräsi. Välistä oli järki valveilla, välistä kokonaan poissa. Ja kun se palasi, näytti se suuren askeleen hautaa likemmä, mutta henki ei sittenkään lähtenyt; kitui vaan kurjassa olennossa, joka ei ajatellut eikä tuntenut.
Vähitellen syntyi häneen tunne, joka nousi kuin ruoho raunioiden mullasta, toivon tunnehan rupesi haluamaan muutosta, vaikka minkälaista. Jospa häneltä esim. taittuisi joku jäsen tai kuolisi tuo pikku tyttö, jolla miniä oli kertonut olevan vaalean tukan ja siniset silmät. Sitä tukkaa hän oli silitellyt ja suudellut suurimpana ilona. Vietäköön häneltä vaikka sekin vaikka mikä otettakoon! Kunhan vaan tuska tulisi uudeksi ja herättäisi hänet horrostilastaan.
Ja muutos tulikin vaikkei juuri siinä muodossa: päätettiin lähettää hänet omaksi ja muitten huojennukseksi vaivaistaloon!
* * * * *