Huomen aamulla hän viedään. Hevonen on jo tilattu, häntä on käytetty saunassa, turkki on lainattu matkaa varten. Kapineita ei hänellä ole muuta vietävää kuin vaatteet päällään ja kuolinpuku.
Ilta on pimeä, tähdetön. Takassa palaa tuli. Tupa on siivottu, kahvia on toimitettu. Lapset ovat kaikki puhtaisiin paitoihin puettu mies istuu sänkynsä laidalla pää käden nojassa, vaimo askaroitsee.
— Niinhän nämä ovat kuin äitimuorin hautauskahvit, sanoo hän kaataessaan kahvia ja purskahtaa itkuun.
Muori itse ei itke. Hän on niin puhtaassa puvussa sängyllä pitkänään. Laudan kovuus hänen allaan ei tunnu, mieleen eivät muistu enään pitkinä ne entiset loppumattomat, toivottomat yöt. Ne ovat nyt kaikki jääneet jälelle päin, nyt on koko elämä lopussa, se elämä, joka kerran eli nuorta kukoistusta ja kului sokeudessa näitten seinäin sisällä. Kun ne eivät enään suo suojaa, silloin loppuu elämäkin, silloin hän on kuollut ja haudattava. Kuin unennäköä on koko menneisyys huolineen, töineen. Siinä oli sentään niin paljon iloa, niin paljon onneakin ollut, rakkautta oli saanut ottaa ja antaa ja nyt oli mielessä tilaa vain kiitollisuudelle, ylistykselle. Ainoa, joka vielä sitoi maailmaan, sitä hän kosketteli käsillään viimeistä kertaa, siihen hän painoi kuihtuneen poskensa, sitä rutisti hän povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut lopettaa voimansa siihen liikkeeseen. Täytyihän hänen ottaa maanpäälliseen hautaansa nuo rakkaat kasvonpiirteet, joita ei hän koskaan ollut nähnyt, silittää niitä pehmeitä hiuksia, joihin hänen rakkautensa oli kiinni kasvanut. Ja viimeisen kerran hän korotti vapisevan äänensä ja kutsui luoksensa lapset niinkuin monasti ennen.
— Tule, Taavi poikani, lukemaan!
Ja Taavi lukee totisena ulkoa katkismuksensa kysymykset ja vastaukset sujuvassa jaksossa.
— Lupaakos Mari parantaa sisälukua?
— Lupaa.
He jäävät juhlallisina seisomaan ikäänkuin olisivat vieraissa. Ja kun hän jakaa heille kahvista säästetyn sokeripalan, kiittävät he niinkuin on opetettu.
— Ruusa rukkani, tule ottamaan sokeria.