Kotitarkastus! Santarmit etsivät!
He astuvat rauhalliseen taloon, etsivät säälimättä joka nurkan ullakosta ja kyökistä alkaen herrasväen makuusuojaan asti, vääntävät nurin kaikki paikat, eivät sääli laatikon pohjalla lepääviä lippaita, jotka haaltuneina, värittömien silkkinauhojen suojelemina, säilyttävät muistoja entisiltä ajoilta. Santarmit viihtyvät varsinkin nuuskimassa vanhoja kirjeitä ja kirjakaappeja. Ja voi sitä ihmistä, jonka huostasta tavataan jotakin "kiellettyä"! Hän otetaan armotta, sälytetetään rattaille santarmien väliin ja viedään tuntemattomille teille, jonnekin vankeuteen, tuomiotaan odottamaan. Parhaimmassa tapauksessa saa hän sitä odottaa muutamia viikkoja, pahimmassa vuosia. Tämän kaiken pitäisi olla jokaiselle kansalaiselle Liettuassa perin tuttua, sillä kuuluuhan se näillä mailla päivän tapahtumiin. Zofija rouvaakin on kohtalo koettanut totuttaa, mutta hän ei ole tahtonut saada totutuksi. Joka kerta kun sanat kotitarkastus ja santarmi kohtaavat hänen korvaansa, puistahuttavat ne häntä uuden kurjuuden koko voimalla.
Hän naulasi tohtoriin katseensa ja kysyi hätäisesti:
— Mitä niissä kirjeissänne oli?
— Hulluinta kaikesta on, etten minä muista kirjoittaneeni mitään, jota voisi selittää vaaralliseksi, vastasi tohtori. — Kirjoitin ainoastaan meidän välisistä raha-asioista ja terveydestäni. Minä en ymmärrä…
Maailmassa löytyy niin paljon, jota ei voi ymmärtää. Kysymys vie kysymykseen, johtuu siitä uuteen kysymykseen, siitä taas uuteen, ja tulokseksi tulee sittenkin vain kysymys, hämärämpi vielä kuin edelliset olivatkaan. Zofija rouva teki itselleen kaikki nuo kysymykset ja tuijotti pitkän aikaa tohtoriin, joka ääneti viipyi samassa asennossa sohvalla.
— Kunhan vain voisi tietää, koska heitä on odotettava tänne, virkkoi toinen.
— Ehkä huomenna, ehkä viikon perästä, ehkä kuukauden kuluttua — ehkä jo tänä yönä. Ei. Kirje on eilen kirjoitettu. Huomenna vasta voivat olla täällä.
Zofija läksi askareilleen. Tohtori nousi ylös. Hänen ympärillään tuntui niin tukahduttavalta, ettei hän tahtonut saada henkeään vedetyksi. Hän läksi ulos puutarhaan.
Oli jo pimeä. Tammimetsä oli mustana taustana, kauravainiot aidan toisella puolella heijastivat vaaleammilta. Yksityiset puut puutarhassa nostivat korkealle upeita lehviään, jotka pimeässä näyttivät vain satumaisen suurilta varjoilta. Oli aivan hiljaista. Liljat tuoksuivat väkevästi. Jostakin kaukaa kuului laulua. Tohtori asteli rauhattomana käytävällä. Hän ei tietänyt, miten järjestää ajatuksiansa. Hänen vartalonsa oli suorempi ja hänen askeleensa nopeammat kuin pitkiin aikoihin. Äkkiä risahti suuressa puussa, jotakin putosi maahan. Se oli kissa, se livahti hänen ohitsensa. Laulu metsästä likeni, välillä kuului ääniä. Tohtori tunsi sekä laulun että äänet. Toinen nuori mies olisi siinä langennut haaveiluihin, sillä ääni oli heleä naisääni ja sen omistaja oli suloinen nuori tyttö, joka unelmiensa urhoksi oli valinnut juuri tohtori Budriksen. Tohtori oli sen monasti huomannut. Tyttö kävi miltei joka päivä talossa veljensä kanssa ja toi tuliaisiksi milloin kimpun marjoja, jonka hän oli poiminut tien viereltä, milloin ruusun, jonka kiinnitti tohtorin napinläpeen. Hän oli siinä seisoessaan hänen edessään, nuppineula huulien välissä, aivan vastustamaton, poskilla ujo puna ja silmissä ensi rakkauden tunnustus.