Ikävissään hän lauleli metsässä. Tohtorin olisi vain tarvinnut rientää ulos portista hänen luoksensa ottamaan vastaan hänen rakkautensa lahjaa ja hän olisi autuaana vaipunut hänen rinnalleen. Tohtori hengitti katkerasti. Hän oli kihlattu toiselle: tuonen tyttäret häntä odottivat ja santarmit vaanivat saalista vielä heidänkin sylistään!
Sille ei voinut muuta kuin nauraa!
Ja hyvä Zofija rouva häntä vielä toivoi elämään, vaali ja hoivaili. Mitä olisi hänellä elämästä, jos hän jäisikin elämään? Hän kulkisi maailmassa kuin aave, kuin vainajan henki, jota toiset ihmiset pelkäävät, toiset ajavat takaa kuin metsän petoa. Kodittomana, leivättömänä, murtuneella terveydellä hän eläisi. Mikä ihana tulevaisuuden kuva! Ja miksi oli hän joutunut tähän tilaan? Siksi, että hänellä voimakkaana eli rinnassa tunne, jota muualla pidetään hyveenä: isänmaanrakkaus. Liettuassa se on rikos.
— Tohtori! kuului portailta Zofija rouvan ääni. — Joko te taas kävelette iltakasteessa. Tulkaa paikalla sisään!
Hän oli kokonaan voittanut takaisin mielenmalttinsa. Leikillisesti uhaten tohtoria nyrkillään hän lähestyi ja piti hänelle nuhdesaarnan.
— Vai lemmenseikkailuissako tohtori täällä kävelee? Kyllä minä kuulin metsästä laulun. Jadvigaaa! tule tänne! Kuulkaa, menkää nyt sisään ja älkää huolehtiko tuon kirjeen tähden. Minä olen noihin asioihin perin tottunut. Se on ehkä vain uhkaus…
— Tottunut olen minäkin. Ikävä vain että se luultavasti ei ole pelkkä uhkaus.
Tohtorin ääni oli kolkko Zofijan leikillisten sanojen rinnalla. Yskä tukki hänen puheensa. Hetken kuluttua kuului Jadviga toivottavan hyvää iltaa portilla.
— Myöhäänpä sinä lapseni laulelet metsässä, sanoi Zofija.
— Niin täti kulta, minulla on niin pahoja tapoja. Joki on aina illalla niin ihana, aivan kuin hopeana. Minä rakastan katsella sitä tuolta ylhäältä ja lauluni kaikuu illoin paremmin kuin päivin. Kuinka tohtori jaksaa?