Enempää tohtori ei kuullut keskustelusta. Zofija rouva toi hänelle tietysti sitte terveiset Jadvigalta.
Lausuessaan toisilleen hyvää yötä Zofija ja tohtori vakuuttivat, että he olivat hyvin väsyneet ja että paikalla nukkuisivat.
— Emmehän tästä kaikesta lausu sanaakaan rouva Kochanowskille… olivat tohtorin viime sanat.
Miten hän niin taisteluttomalla tyyneydellä saattoi lausua hänen nimeänsä? Miten hän niin välinpitämättömästi kuin ventovierasta oli saattanut kohdata hänet? Se oli hänelle itselleenkin arvoitus. Sillä ei hän koskaan ollut voinut häntä oikein unohtaa. Pitkien aikojen takaa, muitten naisten kasvonpiirteitten joukosta oli hänen silmäinsä eteen sukeltanut tuo hienopiirteinen, tummatukkainen tyttö, jolla oli oma tapansa viskata taappäin päätään ja koukistaa ylähuultaan. Yhteen aikaan oli hän häntä ajatellut halveksien, sittemmin olivat kovat elämän taistelut häneltä himmentäneet hänen kuvansa. Yhä harvemmin hän livahti hänen muistoonsa. Äkkiarvaamatta hän ihka elävänä ilmestyi hänen tielleen. Kun Zofija rouva toi tiedon hänen tulostaan, värähti hänen mielessään omituisesti. Mutta kun hän hänet näki, tyyntyi hän täydellisesti. Hän oli muuttunut, vanhentunut, hän ei ollut sama kuin se, johon hän oli rakastunut. Kaikki tunteet olivat tohtorin rinnasta poissa, kuolleet…
Tulet sammutettiin. Oli aivan hiljaista talossa. Zofija rouva lepäsi vuoteellaan avoimin silmin, tuijottaen ikkunasta tähtiä taivaalla ja antaen elämänsä surullisten vaiheiden vieriä silmäinsä ohitse. Välillä hän kuuli tohtorin yskivän. Kun eräästä yskänkohtauksesta ei tahtonut tulla loppua, heitti hän vaatteita ylleen ja läksi kynttilä kädessä huoneeseen, jossa tohtori asui.
Hän oli noussut istumaan vuoteellensa. Aivan nääntyvänä hän hytki yskästään. Zofija koetti häntä auttaa antamalla rauhoittavia lääkkeitä. Vihdoin hän äänetönnä retkahti vuoteelleen ja jäi siihen lepäämään suljetuin silmin. Kyyneleet valuivat Zofijan poskille.
— Voi tohtori, sanoi hän hiljaa. — Te olette minulle rakas kuin oma lapseni. Voisin antaa henkeni teidän edestänne…
— Kiitos, kiitos.
He olivat pitkän aikaa ääneti. Tohtori hengitti läähättäen.
— Kuulkaa, suottehan anteeksi, jos kosketan vähemmän hienotunteisiin asioihin. Teen sen vain siksi, että pelkään että te muiden surujenne ohessa ajattelette niitä. Mutta tiedättekö, raha-asioita ei kannata ajatella, kun on niin paljon muuta. Me elämme yhdessä kuin äiti ja poika: mikä on minun, se on teidän.