Peljäten etteivät hänen sanansa olisi tarpeeksi hienotunteiset, Zofija äänellään koetti sovittaa niiden mahdollisesti loukkaavaa vaikutusta. Tohtori painoi hänen kättänsä vastaukseksi. He ymmärsivät toisensa. Zofija viipyi siinä vuoteen laidalla istumassa kauvan aikaa. Hän tunsi, että hänen läsnäolonsa rauhoitti sairasta.
Huone oli suuri, katto ja seinät valkoiset. Suurina, muodottomina kuvina erottautuivat niillä mäntyjen oksat, joita oli tuotu sisään, jotta tohtori hengittäisi pihkahajua.
— Tiedättekö, alkoi tohtori, — kuinka minä oikeastaan menetin terveyteni?
— En. Olen sitä monasti aikonut kysyä.
— Te muistatte minut niiltä ajoilta, jolloin asuin teillä. Olinhan aivan terve. Tulin sitte ylioppilaaksi Varsovassa. Miesvainajanne kautta oli meissä, eräässä toverissani ja minussa, tapahtunut herätys: siitä että olimme tulisia puolalaisia patriootteja, muutuimme liettualaisiksi ja antauduimme samalla innolla todellisen isänmaamme palvelukseen. Minä pidin salaa esitelmiä työväelle ja kirjoitin sanomalehtiin. Ystäväni olivat tietämättäni toimittaneet painetuksi muutamia esitelmistäni. Santarmit saivat ne käsiinsä kerran kotitarkastusta tehdessään. Niitä pidettiin erittäin vaarallisina. Minut vietiin vankeuteen. Siellä sai terveyteni ensimmäisen kolauksensa. Koppi oli kostea ja homehtunut, puoleksi maanalainen, ja ruoka… !
— Ja kuinka kauvan teitä siellä pidettiin? kysyi Zofija, kun tohtori hetkeksi vaikeni.
— Neljä kuukautta. Mutta minä en tietänyt, että vankeuteni loppuisi siihen. Sitä olisi yhtä hyvin voinut kestää neljä vuotta. Nuo neljä kuukautta tuntuivat ijankaikkisuudelta. Luulin menettäväni järkeni… Sitte minusta vihdoin ja vaivoin tuli tohtori ja sain paikan lähikaupungissa. Asujaimet ovat melkein yksinomaan juutalaisia. He eivät olleet toimittaneet minulle asuntoa, vaan täytyi minun marraskuun puoliväliin asti asua kesäaitassa, jota ei voinut lämmittää. Se toi terveydelleni surman. Lyhyt juttu, niinkuin näette.
Zofija rouva tunsi kyllä nuo elämänvaiheet, jotka saadaan mahtumaan lyhyihin sanoihin ja joista jokainen hetki sentään kestäessään on sisältänyt kamalia kärsimyksiä. Liettuassa ovat ne tavalliset. Kuinka monen äidin ainoa poika siellä kuluttaa nuoruuttaan linnassa, minkä sulhanen lähetettiin Siperiaan, minkä mies katosi tuntemattomille teille. Zofija rouvan mieskin oli santarmeilla silmäteränä ja ainoastaan kuolema pelasti hänet. Tohtori taas oli heidän ainaisen huolenpitonsa esineenä. He tiesivät aivan hyvin, että hänen käsissään olivat ne langat, jotka nykyään johtivat kansallista liikettä Liettuassa. Hänen toimestaan olivat perustetut liettuankieliset sanomalehdet Preussin puolella ja Amerikassa… Mutta varovaisuus oli ollut niin suuri, ettei mitään todistuksia saatu häntä vastaan… He eivät voineet muuta kuin väijyä, joka hetki valmiina hyökkäykseen…
Zofija rouva katseli häntä sanomattoman hellästi. Äänetöntä yötä jatkui.
— Jokainen aate vaatii uhrinsa, sanoi hän hetken kuluttua, — te olette ase korkeimman kädessä.