— Ase korkeimman kädessä! toisti tohtori katkerasti. — Minä en voi sanoa muuta kuin: jospa en ikinä olisi syntynyt!
Zofija rouvan poskille vieri kyyneleitä. Hän rakasti häntä kuin omaa lastaan. Veisivätkö häneltä hänetkin? Häntä väijyttiin kahdelta taholta. Kummalleko antaisi kernaammin: kuolemalle vaiko — santarmeille?
* * * * *
Kun Eliza seuraavana aamuna astui ulos huoneestaan tapasi hän ruokasalissa valmiiksi katetun suuruspöydän, mutta ketään ihmistä ei näkynyt. Ikkunat olivat auki ja sisään tulvi raikasta, tuoksuvaa ilmaa. Porstuan lattialla leikittelivät kissanpojat. Pehmeillä liikkeillä ne kierittelivät päälletysten, jotta pienet hännät vain liehuivat, nutistivat toisiaan niskasta ja potkivat takakäpälillään. Emäkissa istui vieressä pesten kasvojaan, silloin tällöin hellällä kissanäänellä nuollakseen leikkiviä poikasiaan.
Eliza astui ulos puutarhaan. Häntä vastaan lehahti keväinen luonto koko upeudessaan.
Oli vasta lakannut satamasta, taivas oli pehmeässä pilvessä, puitten lehvät välkkyivät märkyyttään, vesihelmiä varisi oksalta oksalle. Nurmikot, kukkalavat kylpivät kasteessa, heinähelpeet olivat aivan taivuksissa kuin luokat. Vihriän keskeltä loistivat liljan suuret kellot lumivalkeina, vielä puolittain nupussa. Niiden tuoksu ei ollut väkevää niinkuin öisin, vaan vienoa, viehkeää. Tuuleton ilma kantoi sitä yltympäri hivelemään heiniä ja puita, se nousi kosteudessa hautoelemaan niittyjä ja vainioita. Niemenin rannalta näkyi hopeankarvainen viidakko, josta satakielet viheltivät, kaukaisilta kummuilta asti kuului käkien kukuntaa, paimentorvi soi, karjankellot kalkattivat ja aidan takana vainiolla lauloivat tytöt yksitoikkoista, surumielistä kansanlaulua.
Eliza oli jäänyt seisomaan puutarhan käytävälle. Hänen käsivartensa riippuivat rentoina, huulet olivat avoimet. Hänen yllään oli väljä, valkoinen kesäpuku. Likeisestä oksasta putoeli vesipisaroita hänen hiuksiinsa. Kasteen karistessa soitteli hiljaa. Oli niin tyyntä, niin lämmintä. Tuo kaikki raikuva elämä oli sopusointuisaa soittoa. Hän ei uskaltanut hengittää jottei häiritsisi. Kuin lumottuna hän siinä viipyi. Sieramet vain laajenivat ja rinta kohoeli.
Ikäänkuin salpa asettui menneisyyden eteen. Hän haihtui omasta mielestään, hän ei ajatellut kuka hän oli eikä missä. Hän oli kielenä kantelossa, jota tuoksuva ilma laulatti, niinkuin lintua tai puuta. Hän oli tammena mäellä, jonka oksista kevään nesteet ovat aukaisseet noita vaaleita terhoja. Hän tunsi rinnassaan ääretöntä riemua ja elonvoimaa. Hän nosti käsivartensa kaareen päänsä yli, nojasi samalla poskeaan olkapäälleen, ojensi vartaloaan ja katsellen taivaaseen hän avoimin huulin hengitti hitaasti, syvästi.
— "Liettua synnyinmaani, niin olet kuin terveys!" Kuului ihmisääni talosta päin.
Se oli Zofija rouva, joka suuren Mickiewiczin sanoilla tuli häntä tervehtimään ja pyytämään teetä juomaan.