— Niin, se on totta, puhkesi Eliza puhumaan. — Täällä on aivan ihanaa, täällä tulee ihminen kuin uudestasyntyneeksi. En tunne itseäni, niin olen kuin viisitoistavuotias tyttö.
Hän oikaisihe taas ja nosti käsivarsiaan. Hihat valuivat alas ja valkoinen iho paljastui. Toinen käsivarsi laskeutui Zofija rouvan olkapäälle. Niin he astuivat ruokasaliin.
Eliza tervehti tohtoria kuin vanhaa tuttua ja tohtori vastasi hänelle kylmän kohteliaasti. He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen ruokapöydän ympärillä ja heidän välillään istui Zofija rouva hoidellen teekeittiötä. Tohtori oli kalpeampi kuin edellisenä päivänä, mutta hänen liikkeensä olivat tyynet ja hänen silmänsä loivat suoran katseen siihen henkilöön, jolle hän puhui. Hän puhui vähän eikä koskaan hymyillyt. Mahdotonta oli nähdä, että hänellä tälläkin hetkellä oli syytä levottomuuteen. Zofija rouvasta sen paremmin olisi huomannut. Hän kyllä puhellessaan nauroi ja laski leikkiä, mutta kun vain ulkoa kuului vähintäkin melua, terottui hänen katseensa ja korvansa seuraamaan sitä, ja kun rattaat rämisivät ohitse maantiellä, kalpeni hän. Eliza ei tuntunut huomaavan mitään. Hän nautti täydellisesti olemuksestaan. Hän oli vallaton kuin nuori tyttö. Kun hän sitte äkkiä sai itsensä kiinni hullunkurisesta leikkipuheesta, säikähti hän itsekin ja alkoi kiireesti selitellä:
— Suokaa anteeksi, pyydän teitä, minä käyttäydyn niin, että minut pitäisi sulkea arestiin. Mutta tiedättekö, kun vuosikausia on viettänyt vierailla seuduilla, talvisin nähnyt vain upseereja ja univormuja ja niiden rouvia, jotka ovat toistensa näköiset kuin marjat metsässä, ja kun sitte kesäksi on pitänyt muuttaa leirille, jossa on hiekkaa, hiekkaa ja vaivaisia mäntyjä, ei missään vettä, nielemään sinne kruudinsavua ja taas näkemään vain univormuja ja upseerinrouvia — ja kun sitte äkkiä aukeaa eteen sellainen laidun kuin tämä, ja pääsee puhumaan vanhojen tuttujen kanssa, niin siinä aivan menettää päänsä…
Hänen anteeksipyyntönsä oli aivan turha, sillä hänen käytöksessään säilyi aina arvokkaisuus ja leikkipuheitten läpi kuulsi aina hienosti sivistynyt nainen.
— Mutta tohtori ei jaksa hyvin tänään, olette niin kalpea, huomautti hän äkkiä.
— En nukkunut oikein hyvin yöllä.
Tohtori nosti häneen tyynen, suoran katseensa. Eliza totistui paikalla.
— Oletteko koskaan koettanut juoda konjakkia ja maitoa? Ettekö? No mutta sitte teidän paikalla pitää koettaa. Minä valmistan teille lasillisen. Se on tekevä teille aivan mainion hyvää. Onko teillä Zofija konjakkia?
— Minä kyllä tunnen tuon lääkkeen, vastasi tohtori. — Mutta minulla on synnynnäinen inho maitoa vastaan.