Eliza oli jo noussut seisomaan, konjakkipullo oli hänen toisessa kädessään, toisella hän piteli lasia. Väljä hiha oli taaskin valunut tieltä ja pitsin läpi kuulsi käsivarsi. Hän hymyili hienoa, kohteliasta hymyä.
— Vai eikö muuta? No se on helposti voitettu. Lääkärinä te kyllä olette ihmisille antanut lääkkeitä, jotka eivät aina ole olleet niin makoset. Suokaa minun nyt ruveta lääkäriksenne!
Ulkoa kuului rattaitten rätinää. Zofija rouva kalpeni ja riensi katsomaan. Ne matkustivat rauhallisesti ohitse. Mutta Zofija painoi kädet rinnalleen ikäänkuin tuskaa lieventääkseen. Kun hän palasi ruokasaliin, tapasi hän Elizan maitolasi kädessä seisomassa tohtorin edessä.
— En ole ikänä nähnyt niin itsepintaista ihmistä kuin tämä tohtori. Juokaa nyt kiltisti. Eihän se ole kuin hetken työ. Minä tuon teille sitte kukan palkinnoksi…
Tohtorin kumarrus osoitti, että hän täydellisesti käsitti lahjan arvon. Mutta ei hän sittenkään taipunut. Eliza hymyili ja viekasteli hänelle turhaan. Vihdoin tuli Zofija hänen avukseen.
— Niin hän on kuin itsepintainen lapsi, joka ei ymmärrä omaa parastaan. Häntä täytyy vartioida kuin vallatonta poikaa. Eilenkin oli hän keskellä yötä puutarhassa kävelemässä, kasteisella nurmella.
Tohtori huokasi syvästi.
— Olenpa oikein joutunut naisvallan alaiseksi. Kai tuo sitte pitää juoda, sillä mitä nainen tahtoo, sen tahtovat jumalatkin.
Hän tyhjensi lasin yhtämittaisessa kulauksessa ja asetti sen pöydälle.
Hänen poskensa punottivat hiukan enemmän entistään.
— No kiitos! hymyili Eliza. — Nyt saatte kukkanne.