Hän riensi ulos. Tohtori ja Zofija jäivät kahden. Tyyneyden naamio putosi heidän kasvoiltaan. He puhelivat kuiskaten.
— Luulen, sanoi Zofija — että olisi parasta uskoa hänelle kaikki. Olen varma siitä ettei hän luottamustamme petä. Voimme uskoa hänelle kirjeemme ja kirjamme säilytettäviksi…
Tohtori hyväksyi tuuman ja samassa tuli Eliza. Asettaessaan ruusua tohtorin napinläpeen, hän pyysi:
— Sallittehan te minun nyt joka aamu valmistaa itsellenne tätä terveellistä lääkettä?
Tohtori loi häneen vapaan katseensa. Eliza oli sanomattoman kaunis. Hiusaallot kaartivat puhtainta otsaa, piirteet olivat jalot, kulmakarvojen kohdalta haarautui hieno sinertävä suoni, sieramet olivat melkein läpikuultavat, kaula uljaassa kaaressa kuin joutsenella. Tummissa silmissä kuvastui rikas elämä, huulet väreilivät herkästi jokaista eri tunnetta säestämään. Hän oli kuin itse elämä, kuin itse nuoruus. Veri karkeloi hänen suonissaan. Tohtori tuli ehdottomasti verranneeksi häntä siihen nuoreen tyttöön, joka miltei joka päivä kesän kuluessa oli kiinnittänyt kukkakimppua hänen rintaansa. He olivat erilaiset kuin yö ja päivä. Mitä liikkuikaan tuon otsan takana, mitä tunsi tuo povi? Hän oli nainen, joka elämänsä retkellä epäilemättä oli kokenut yhtä ja toista. Sentään saattoi hän näytellä nuoren tytön osaa aivan verrattomasti. Tai ehkei hän sitä näytellyt, ehkä se oli luontoa? Mutta toiselta puolen, saattoiko se olla mahdollista?
Entä jos antautuisi seikkailuihin, tutkimaan tuota luonnetta, oliko se vilppiä vaiko vilpittömyyttä…
— Saanhan ruveta lääkäriksenne? pyysi hän. — Ette usko miten minusta olisi suloista saada hoitaa jotakuta… Eihän minulla ole ollut ketään…
— Pitkiin aikoihin, lisäsi tohtori, muistellen sitä, että hänen miehensä kuolemasta lienee kulunut vuosi. Samassa hän tuli ajatelleeksi, että Eliza mahdollisesti saattoi antaa hänen sanoilleen merkityksen, jota hän ei itse ollut niille tarkoittanut, ja koettaen tehdä äänensä leikilliseksi, hän jatkoi:
— No sama se, kiitoksia paljon. Mutta mitä minua noin kannattaa hoidella? Mitä siitä jos kuolenkin. Luuletteko että minua kukaan suree!
— Kuka puhuu noin laittamattomasti, nuhteli häntä Zofija. — Tiedättehän ettei teitä surisi yksi tai kaksi, vaan kokonainen kansa, kokonainen maa, köyhä Liettuanne.