Matkustajat olivat kokoontuneet laivan kannelle, he istuivat pitkin penkkejä, enimmäkseen ääneti, kukin vajonneena katselemaan komeaa vuorimaisemaa, jonka kainaloissa Abbazia ja Fiume lepäsivät, toinen akaasialehdossa viinitarhojen ympäröimänä, hymyilevänä kuin huoleton impi, toinen kalliokielekkeille kavunneena kuin uhkarohkea nuorukainen. Ilma oli lämmin, heikko tuuli liikutteli merta, tuoden tuoksua oleanderipuista rannalla. Edessä oli aava meri, se upposi rajatta taivaan laitaan ja ainoastaan aaltojen vaahtopäät harjat osoittivat, mikä sini kuului taivaaseen, mikä mereen. Pitkiä matkoja seurasivat vuoret, välistä metsäisinä mäkinä, välistä taas huippuina, joita peitti ainainen talvi. Niihin lankesi pilvistä omituisia valoja ja varjoja, milloin ne loimottivat sinipunertavassa hohteessa, viereisen huipun kuultaessa kullankarvallisena, milloin ne utuisina, harmaina loivat laaksoihinsa jyrkkiä varjoa, jotka valuivat alas pitkin niiden kylkiä kuin sysimustat, pehmeät villavyöt. Kun laiva oli päässyt aavalle merelle ja viimeinen maakaistale oli katoamaisillaan, näkyi vielä vuorten pitkä jono, huippu huipun vieressä, ikäänkuin joukko päitä, jotka kurkottautuvat katselemaan toistensa olkapäitten yli.
Aurinko seisoi jo kiinni meren pinnassa. Vaahtopäät laineet näyttivät huuhtovan sen laitaa ja sen säteet kimmelsivät vedessä. Mutta etenevät vuoret olivat kuin tulessa, harjanteista näytti nousevan hienoa savua, ijäiset lumet näyttivät syttyneen tuleen.
Laivan perässä seisoi, erillä muista matkustajista, mies ja nainen. He olivat molemmat nuoret, puetut matkapukuun ja puhuivat vierasta kieltä. Hurmaantuneina he katselivat maisemia, hurmaantuneina heidän silmänsä vaipuivat toisiinsa, ihastuksissa mies kietoi käsivartensa naisen vyötäisten ympäri, kun tuuli kiikutti laivaa. Ja kun suurempi laine sitä nostatti, lankesi nainen penkille istumaan ja veti miehensä perässään. He nauroivat molemmat ja jäivät siihen käsitysten istumaan. Päät painuivat vastatusten, hiukset koskettivat toisiaan.
— Mikä hurmaus tässä yksinäisyydessä, kaukana kotoa, yllä taivas, alla meri, ympärillä suurta, ääretöntä. Ei kukaan tunne meitä, ei kukaan ymmärrä kieltämme, me olemme kaksin…!
— Ja aamulla olemme Veneetsiassa. Katso noita aaltoja, ne ovat ihmeelliset, sinivihriät, läpikuultavat. On aivan kuin joku avaisi syliänsä ja ojentaisi hempeät käsivarret hyväilemään. Mutta sinä olet kalpea, kulta, voitko pahoin?
— Pyörryttää niin omituisesti.
Se oli meritauti, joka oli tulossa. Hän nouti tyynyn alhaalta ja peitti vaimonsa penkille pitkäkseen. Ja kauvan aikaa hän lepäsi silmät kiinni. Tuli jo parempi olla, ei pyörryttänyt, kiikutteli miellyttävästi, niinkuin tuuli mahtaa tuuditella veden neitoja aalloilla. Hän oli siinä tahdotonna, mitään ajattelematta, rinnassa rauhan, turvallisuuden tunne. Kun hän avasi silmänsä, kohtasivat häntä miehensä kasvot.
Kuu oli suurena taivaalla. Jollei sitä olisi ollut, olisi ollut pilkkosen pimeä. Ei näkynyt muuta kuin vettä ja taivasta, kuu katseli taivaalta veteen ja vedestä katseli toinen kuu taivasta. Muutoin oli tyyntynyt, vaahto aaltojen harjoilta vähennyt, suuria pilviä vain uiskenteli ilmassa. Yö näytti tulevan mitä ihanin.
Matkustajat istuivat vielä kannella, muitten muassa vanhanpuoleinen herra ja rouva kahden tyttärensä kanssa. He puhuivat vuorotellen kroaattia ja saksaa.
— Minä en usko meritautia, jatkoi rouva puhettaan. — Jollei tahdo, niin ei sitä saa, se on enemmän tai vähemmin teeskentelyä. Olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin ja vaikka kävi kova tuuli, niin en ollut merikipeä, sillä en tahtonut olla sitä.