— No en minä nyt tiedä, tahtooko sitä suorastaan kukaan, vastasivat kuin kuorossa herra ja tyttäret.
He olivat hyvänvoivannäköistä väkeä, puheesta päättäen huviretkellä Veneetsiaan. Herra läksi sitte tilaamaan ruokaa, sillä syömistä piti hän parhaana apukeinona merikipua vastaan — jos sellaista näin tyynenä yönä voisi tulla kysymykseenkään.
Vähitellen hajosivat matkustajat kannelta, paitsi nuori nainen joka oli pitkänään ja hänen miehensä, joka istui hänen vieressään.
— Uskallankohan minä nukkua tähän? Minun on tässä niin hyvä.
— Kuinka et uskaltaisi armaani? Minä istun vierelläsi ja meri tyyntyy, minkä ehtii.
Hän silitti hänen poskeaan ja painoi kiinni hänen silmänsä. Hän kiikkui kuin kehdossa, aallot loiskivat, tuulet lauloivat kehtolaulua. Jo alkoivat unet liidellä hänen ympärillään. Ne olivat utuiset ja epäselvät, hän ei saanut yhtään niin kiinni siivestä, että olisi voinut nähdä sen piirteet. Ne kahisivat hänen ympärillään, hän tunsi niiden likeisyyden ja nautti siitä. Niin hän nukkui kauvan.
Äkkiä hän heräsi siitä että kasvoille tuli jotakin kylmää, märkää. Hän nousi istumaan, mutta putosi takaisin pitkäkseen. Hän oli hihnalla sidottu kiinni penkkiin. Tuuli tarttui hänen huiviinsa ja vei sen mukanaan. Laiva kallistui niin, että kansi kosketti vettä. Oli pilkkosen pimeä, satoi, vinkui, ulvoi. Toisessa päässä seisoi pitkä mies, joka vaivoin pysyttelihe pystyssä. Se ei ollut hänen miehensä. Missä hän oli, oliko tuuli hänet vienyt…?
Nuori nainen sai hihnan irroitetuksi ympäriltään ja nousi. Hänen päätään huimasi, myrsky tarttui hänen vaatteisiinsa ikäänkuin viedäkseen hänet ilmaan. Hän putosi kannelle ja vieri laivan kiikunnan mukana, kunnes sai kiinni penkin jalkaan. Suuri puupöytä irroittui sijaltaan, kannen alta kuului hälinää. Äkkiä välähti häikäisevä valo, pilvi ratkesi liitteissään, salamat iskivät vastatusten kaikista ilmansuunnista. Aallot vyörivat korkeina kuin vuoret, vaahto vain hulmusi harjoilla. Salama sammui, kuu jäi näkyviin!
Nainen makasi permannolla suinpäin, pidellen kiinni rauta-aidasta. Laivan kallistuessa, avasi meri häntä vastaan kitansa, hän tuli sitä niin likelle, että suolainen pärsky kasteli hänen kasvonsa. Kuu valaisi tumman kirkkaalta taivaalta.
— Armaani, oletko peljännyt? kuului myrskyn seasta.