Hän tunsi itseään nostettavan pystyyn kainaloista. Se oli hänen miehensä.
— Täällä on täydellinen myrsky. Meidän täytyy mennä alas.
He menivät haparoiden puitteita myöten. Kansi jäi tyhjäksi. Sieltä kuului hirveä ryske. Penkkejä irroittui permannosta. Säpäleinä ne hajosivat ilmaan. He eivät päässeet kannen alle, vaan pysähtyivät laivan perään, sinne missä portaitten suojassa seisoi kaksi pientä penkkiä seinään kiinnitettyinä. Niille he paneutuivat huppuun, kumpikin penkilleen ja kiersivät sormensa voimakkaasti pitelemään kiinni.
Tuuli yltyi, satoi, kuu peittyi pilviin, myrsky sen taas paljasti näyttääkseen hirveän ihanaa näytelmää sen kirkkaassa valossa. Aallot olivat saavuttaneet kamalan ko'on. Laiva oli niiden käsissä kuin kaarna tai lastu. Kahden laineen väliseen laaksoon jouduttuaan oli se kuin haudassa, sieltä saattoi veden läpi nähdä kuun hohteen ja taivaan sinin, aallon olisi vain tarvinnut kääriytyä peitteeksi laakson päälle, niin laiva olisi ollut haudattuna.
Nuori nainen katseli näytelmää omituisella mielellä. Ei mistään näkynyt maata, ei laivaa, ei minkäänlaista apua. Aallot olivat ihanat kaikessa hirveydessään. Hän tunsi selvästi, että kuolema niistä tuijotti häntä vastaan.
Täälläkö he kuolisivat, häämatkallaan, kaukana kodista…? Ehkä se olisikin onnellisinta… he olivat omistaneet toisensa, he olivat rakastaneet, he olivat tunteneet ajan suurinta autuutta, nyt jatkaisivat sitä ijäisyydessä. — Hyvä, suuri, Jumala, rakas isäni, ota kiitos kaikesta, mitä olet antanut, se on kaikki ollut sinun johtoasi, sinun huolenpitoasi. Suo anteeksi pahat tekoni… Sinä tiedät parhaiten kuinka isot ne ovat olleet… Kiitos vielä siitäkin, että annat meidän kahden kuolla yhdessä…!
Hän tahtoi panna kätensä ristiin, mutta ei voinut, sillä niillä hänen täytyi pitäytyä penkillä. Kuun säteet taittuivat veden läpi. Hän katseli tyynesti tuota kauneutta, joka pian hänelle valmistaisi surman. Yhdeksäs aalto oli aina muita mahtavampi. Sitä hän jännityksessä odotti. Se se saattoi kaataa kurjan haahden. Ja kun haaksi sitte oli laskenut sen laaksoon, tarttui hän ajatuksissansa katkenneeseen lankaan.
He, jotka olivat unelmoineet onneaan pohjan kalpean taivaan alla, valoisina kesä-iltoina rakentaneet avioliittoaan, täälläkö he hukkuisivat Italian lämpöisessä yössä, vasta kun olivat vihityt toisilleen… Entä jos aalto tulisi tässä hetkessä, riistäisi heidät mukanaan, mutta toisen sinne, toisen tänne…?
Häntä väristytti, vilu karmi luita myöten. Hihna, jolla miehensä oli kiinnittänyt hänet penkkiin, oli jäänyt kannelle. Millä he nyt sitoutuisivat yhteen, että edes yhdessä saisivat kuolla?
Yhdeksäs aalto oli taas tulossa. Hän nousi kyynärpäilleen ja pingoitti sormensa pitelemään kiinni. Se oli kamala laine, suurempi kuin mikään entinen, vaahtoinen, nälkäinen peto. Hetkessä hän käsitti, että tuo kaataa laivan…