— Mutta tämä on vain puolaksi. Sen tulisi olla myöskin liettuaksi, sillä minä olen liettualainen.
— No ehkä tahdotte olla hyvä ja kääntää sen.
Tohtori painui kirjoittamaan. Hänen täytyi varjella mustepulloa kissanpojilta, jotka juoksentelivat nurmikossa. Mutta Zafija sulki Elizan syliinsä ja virkkoi liikutettuna:
— Te te olette oikea mustalaisämmä! Teidän paulojanne olisimme jo ennen tarvinneet, niin olisi tohtori ehkä nyt terve.
Heidän näennäisesti kevyessä, jokapäiväisessä keskustelussansa sai jokainen ilman tarkoitusta lausuttu sana merkityksen, jonka juuret lepäsivät syvällä menneissä ajoissa. Elizan olisi kymmenkunta vuotta sitte pitänyt antautua hoitamaan tohtoria. Silloin olisi varmaan paljo ollut toisin. Äkkiä se tunki hänen mieleensä kuin pistos. Tohtorin ajatus kehittyi aivan samaksi, mutta ei värekään hänen kasvoillaan sitä ilmaissut.
Sillä tavalla jatkui heidän puhelunsa. Syrjäinen katselija olisi luullut, että kaikki kävi tasaista, rauhallista menoaan. Ja kuitenkin olivat he kaikki kolme levottomassa odotuksessa. Zofija oli jo aamupäivällä järjestänyt tohtorin tavarat ja uskonut Elizan haltuun hänen nahkalaukkunsa, joka aina oli lukittu ja josta hän joskus oli maininnut, että se sisälsi hänen "elämänsä työn". Eliza oli siis äkkiä tehty sekä uskotuksi että suojelijattareksi. Hän pelkäsi heidän mukanaan, yhteinen vaara liitti hänet heihin. Kun kuului ääniä tai melua, sävähtivät Eliza ja Zofija, ja kaikki kolme odottivat. Se olikin vain piika, joka tuli kysymään jotakin emännältään, tai juutalainen joka tuli kauppaamaan jotakin. Sitä mitä he odottivat, ei kuulunut.
Ja niin kului päiviä.
* * * * *
Eliza oli kokonaan voittanut Zofija rouvan luottamuksen, mutta tohtori pysyi hänelle kylmästi kohteliaana.
Hän ei häntä väitellyt, mutta ei hän myöskään etsinyt hänen seuraansa. Enimmäkseen istuskeli hän huoneessaan kirjoittamassa, jollei ollut levolla tai puutarhassa, jossa hänellä tavallisesti oli viulu toverinaan. Zofija rouvalle hän osoitti lapsellista kunnioitusta. Usein tuli hän kyökistäkin häntä etsimään ja aterioiden jälkeen suuteli hän hellästi hänen kättänsä. "Tohtori istuu taas niin yksin kamarissaan. Eliza, menkää ja ottakaa hänet kävelemään kanssanne", sanoi usein Zofija rouva. Alussa Elizaa arastutti mennä pyytämään häntä. Näytti siltä kuin ei hän olisi tahtonut tulla. Mutta sitte hän siihen tottui. Kun päivä oli lämpimimmillään ja Zofija rouva läksi kyökkiin valmistamaan päivällistä, hiipi Eliza tohtorin oven taa ja koputti siihen.