— Ettekö tahtoisi tulla kävelemään hiukan? Ilma on niin kaunis.
— Kiitoksia paljon. Kyllä tulen.
Eliza varusti käsivarrelleen kirjavan peitteen ja otti karamelleja taskuunsa. Tavallisesti oli hän paljain päin ja päivänvarjostin mukanaan. He astuivat maantietä pitkin, kapakan ohitse, joka oli metsänlaidassa ja poikkesivat sitte kuusikkoon, josta oli kaunis näköala, tai menivät he niitylle, josta polku vei korkean heinän halki joen rantaan. Joskus he kävelivät kylän läpi kirkolle. Kirkko oli korkealla mäentöyryllä ja tohtori ei saanut nousta mäkiä. Eliza piti huolta siitä ettei hän kävellyt kovaa ja heti kun hän huomasi punaa hänen poskillaan, levitti hän peitteen kuivalle paikalle ja houkutteli tohtorin sille istumaan. Hän ei muka itsekään jaksanut kävellä edemmä levähtämättä.
Eräänä päivänä oli kova tuuli, aurinkoa ei näkynyt, mutta ilma oli lämmin ja tuoksu jasmiineista puutarhoissa levisi yltympäri. He olivat tavanmukaisella kävelyretkellään, menivät aaltoilevan niityn läpi, joka oli kukassa ja tulivat rantaan. Vanhat puut huojuivat, tuuli ruhjoi niiden oksia ja käänteli näkyviin lehtien hopeankarvaiset alapuolet. Ranta oli lakeaa ja hienonhieno hiekka, kuultavan keltaisena, oli kokoontunut siroiksi kielekkeiksi, jotka ulottuivat kauvas ylöspäin. Niiden pintoja pitkin lensi tuulessa ikäänkuin savua. Tuontuostakin hajosivat pilvet ja kirkas aurinko valaisi hiekkakentän, joen, jonka sameat aallot roiskahtivat korkealle, puut ja viljavainiot. Metsässä kävi laitumella kylän hevoskarja.
— Minne asettuisimme lepäämään? kysäsi Eliza.
— Ehkä menisimme tuonne hiekalle.
Eliza oli mustassa puvussa. Vastatuuli pingoitti hänen hameensa sileäksi polvien yli, musta pitsihuivi piteli hiuksia. Tohtorin päällystakkia liehutteli tuuli kuin suurta purjetta, hänen päässään oli reunaton matkalakki ja keppi oli hänellä kädessään. He asettuivat istumaan aukealle hiekkakentälle. Siinä oli kuivaa, pehmeää, puhdasta ja aurinko oli hautonut sen lämpöiseksi. Elizaa nauratti. He mahtoivat näyttää hyvin hullunkurisilta paimenien mielestä, jotka katselivat metsänlaidasta. Silloin tällöin pisti pensastosta esiin hevosen pää. Se kurottautui korkealle, tavotteli puun oksaa ja karsi lehdet suuhun hampaitten välitse.
— Minä näinkin koko yön unta hevosista, virkkoi Eliza. — Senpätähden niitä nyt on seuranamme.
— Näettekö usein unia? kysyi tohtori hetken perästä.
— Aina silloin tällöin.