Siinä oli niin hyvä olla. Aurinko paahtoi selkään. Eliza kaivoi kätensä hiekkaan ja antoi sen sitte valua sormiensa lävitse, hitaasti kuin ajanlasista.
— Minä taas, sanoi tohtori, — näin unta, että oli sota. Joukot kahlasivat Niemenin yli ja sytyttivät tuleen kylämme…
— Niin on epäilemättä joskus tapahtunut, sanoi Eliza totisesti.
He olivat pitkän aikaa ääneti. Tuuli lauloi niin rauhoittavasti, puitten suhina unetti. Maa heidän ympärillään oli muistojen maata, toisella puolen jokea Puolan entistä valtakuntaa, toisella puolen entistä Liettuaa, ja muutaman peninkulman päässä oli Saksa. Joen yli oli kahlattu, sinne oli ehkä moni sortunut, vieden mukanaan hautaan toiveita. Ja kuka tietää miten moni sinne vielä on sortuva tulevina aikoina. Sotajoukot vartioivat maailman rauhaa ja kun ne nousevat leposijoiltaan, törmäävät ne yhteen juuri näillä mailla. Ensimmäinen kylä joka sytytetään on tuo tuossa kukoistavien metsiensä, puutarhojensa keskellä…
Kumpikaan ei lausunut ajatuksiaan, vaikka molemmat ajattelivat samaa. Totisina he astuivat kotia kohti, tohtori väsyneen näköisenä, käsivarret rinnalla ristissä, Eliza leimuavin silmin, ylpeässä ryhdissä.
* * * * *
Oli sunnuntai. Zofija ja Eliza palasivat kirkosta. Kavutessaan alas mäentöyryä huomasivat he maantiellä tohtorin, joka oli kävellyt heitä vastaan. Eliza astui pitkän aikaa ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin ei hän olisi kuunnellut mitä tohtori ja Zofija keskustelivat. Hän tuijotti vilkkumatta eteensä ja hymähti välillä itsekseen.
— Ihmeellistä, sanoi hän äkkiä, etten minä tänään kirkossa voinut vaipua hartauteen. Se oli mahdotonta.
Zofija kääntyi häneen hämmästyneenä. Tohtori ei näyttänyt sitä erityisesti ihmettelevän.
— Oli ehkä liian kuuma, sanoi Zofija.