— Niin, ja sitte…
— Mitä? kysäsi Zofija hätäisesti ja odottamatta vastausta, hän jatkoi: mutta te olette tottunut suurkaupungin kirkkoihin ja komeuksiin. Minulle meidän vanha kirkkomme on rakkaampi kuin mikään katedraali maailmassa.
Eliza katui että hän oli tullut lausuneeksi noin, sillä hän huomasi että Zofija rouva siitä loukkaantui. Hän käänsi sentähden puhelun aivan toisaalle. Mutta kotiin tultua, kun Zofija rouva oli kadonnut kyökkiin ja he tohtorin kanssa istuivat kahden puutarhassa, palasi hän siihen. Tohtori mahtoi hänet toki ymmärtää.
— Ensin kun astuimme ylös kirkolle, sanoi hän, puut ympärillä humisivat, viljavainiot alhaalla kylällä aaltoilivat, tuolla vieri virta ja avonaisista kirkonovista kuului laulua, niin mieleeni jo lankesi suloinen rauha, samallainen kuin Varsovassa kirkossa ennen kun olin lapsi. Mutta sitte kun astuimme sisään ja näin nuo kuluneet liput, alttarilla likaiset liinat ja risaiset matot! Urut rämisivät, naiset kirkuivat aivan korvani juuressa, ilma oli tukahduttava… Ensin sitä katselin uutuuden viehätyksellä, mutta sitte saatoin korkeintain sääliä ja odottaa että messu loppuisi.
Puhuessaan hän katseli eteensä. Tohtori tarkasti häntä vilkkumatta. Hän ei puhunut pilkatakseen, päin vastoin olivat hänen kauniit kasvonsa tavallista totisemmat.
— Vai niin, vastasi tohtori lyhyesti hänen sanoihinsa.
— Ettekö te ymmärrä minua? hämmästeli Eliza.
— En.
— Ette! No, minä selitän. Jos minun henkeni uhkuu yleviä tunteita, jos minun sieluni sulaa autuuteen, niin minun välttämättömästi täytyy olla ympäristössä, joka on niiden kanssa sopusoinnussa. Jos ympäristöni on rumaa, niin se hävittää sielustanikin kauneuden.
— Käsitteet kauneudesta voivat olla moninaiset, sanoi tohtori tyynesti.