— Tietysti. Mutta eiköhän ne kaikilla sivistyneillä enemmän tai vähemmän likentele toisiaan? Emmekö me kaikki juuri kirkossa ennen kaikkia kaipaa kauneutta? Mitä meillä oikeastaan on jokapäiväisessä elämässä? Kaikki on menneisyydessämme, suurissa muistoissamme. Sankarimme lepäävät marmorilevyjen alla kirkoissamme. Siellä saamme unohdusta, siellä lievennystä. Kuinka monta kertaa siellä pilarien siimeksessä, kun rintaa on riuhtonut ja sydän on vuotanut verta, olen rukoillut ja polvillani laahautunut pyhän Maarian alttarin juurelle. Ja uutena ihmisenä olen sieltä palannut. Ajatukseni tulivat kauneiksi, sillä ympäristöni oli kaunista…
Ikäänkuin äkkiä pelästyen avomielisyyttään, hän vaikeni ja kätki kasvot syliinsä. Hän ei voinut sietää tohtorin silmäystä. Outona se tuijotti häneen. Eikä hän sanonut mitään, katseli vain. Se kiusasi Elizaa, hän tunsi olevansa ikäänkuin lyöty. Hänen täytyi voittaa takaisin asemansa. Hän nosti katseensa.
— Yleensä minä kaikkialla kaipaan kauneutta ja sopusointua. Jos minä istuudun kivelle metsään, aivan yksinkin, niin järjestän hameeni lankeamaan kauneiksi poimuiksi. Jos minulla on kultainen rintaneula, niin en saa siedetyksi hopeista rannerengasta käsivarrellani. Minä saan siitä tavasta, jolla ihminen pukeutuu, heti vaikutuksen koko hänen olennostaan, jo ensi näkemältä. Ettekö te ymmärrä tätä?
— Niin, vastasi tohtori äänellä, joka yhtä hyvin teki vastauksen kieltäväksi kuin myöntäväksi. — Mutta ajatelkaa, jatkoi hän sitte hiljaisella äänellä ikäänkuin hän olisi ollut väsyksissä, — että te tuntisitte nuo kaikki ihmiset, jotka vasta näitte kirkossa. Tiedätte tuosta äidistä, että häneltä vasta kuoli lapsi, tuosta miehestä, että hänen luonaan hiljan tehtiin kotitarkastus, tuon naisen mies läksi Amerikkaan, tuo taistelee jokapäiväistä taistelua köyhyyden kanssa, tuo juo ja perhe kärsii kotona. Silloin te säälisitte jokaista ja te katselisitte heitä toisilla silmillä.
Eliza oli mietteissään, pää käden varassa hän tuijotti alas eteensä.
Hän ei huomannut, miten väsyneeltä Budris näytti.
— Minun täytyy lähteä levolle, sanoi tohtori.
Eliza jäi siihen yksin miettimään.
* * * * *
Zofija rouva oli varma siitä, että kaunis Eliza täytti tohtorin mielen öin päivin. Ei sitä tosin saattanut nähdä, sillä tohtori oli aivan entisellään, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi siitä. Tohtori ehti siten vähemmin miettiä tautiaan ja huoliaan. Ehkä elämän toivo hänessä piankin elpyisi. Ja Eliza rouva, hän oli rakastunut, auttamattomasti. Hän oli kirjoittanut isälleen. Mikähän vastaus sieltäkin tulisi? Ehkei vastausta ensinkään. Sääli Eliza raukkaa! Hän toivoo tohtorin parantumista, hän ei sitä epäile hetkenäkään. Mutta jos hän kuolee, miten hän sen kantaa?
Eliza oli hurmaava olento, mahdotonta oli olla häntä rakastamatta. Pikku Jadviga neitikin oli häneen aivan ihastunut. Kun hän tohtorin kanssa oli puutarhassa istumassa, mikä ilo Zofijalle herättää heidät puheistaan ja asettaa heidän eteensä höyryäviä sokerileivoksia, sellaisia joista hän tiesi heidän pitävän! "Voi te kultainen olento!" huudahti usein Eliza, loi häneen kiitollisen katseen kauneista silmistään ja kurottautui suutelemaan hänen poskeaan. Ja tohtorin totisille kasvoille lensi miltei hymy. Hän jäi sitte istumaan heidän kanssaan, he lukivat hänelle ääneen, milloin Mickiewicz'iä milloin Kondratowicz'ia.