Zofija rouvan luona kävi paitsi oman kylän sairaita, ihmisiä pitkiltä matkoilta hakemassa lääkkeitä. Zofija keitti niitä itse yrteistä, joitten terveellisen vaikutuksen hän ollessaan muutamina vuosina vaarallisesti sairaana, itse oli kokenut vanhojen ämmien neuvosta. "Hän se on ollut vaarallisin kilpailija praktiikilleni" oli tohtorin tapana sanoa. Zofija ei lääkkeillään auttanut muita kuin köyhiä. Hän tunsi kaikki kylän koirat, kissat ja hevoset. Hän piti huolta siitä, että lapset oppivat lukemaan, kapakoitsijat häntä karttoivat ja juopuneet vaistomaisesti peräytyivät. Papit häntä pelkäsivät kuin rikoksen tehnyt rippi-isää. Merkillistä oli millä hän eli, sillä hänen pienen kaupungintalonsa vuokrahinta ei ollut suinkaan suuri. Mutta hänellä oli paljon ystäviä ympäri maata ja ne lähettivät hänelle lahjoja milloin missäkin muodossa, milloin naulan hyvää teetä, milloin uuden kirjan, milloin muodikkaan puvun. Sentähden hän aina saattoi seurata aikaansakin. Hänen luonaan kävi kesäisin paljon vieraita. Tänä kesänä oli hän sentään ilmoittanut tuttavilleen, ettei hän voinut heitä pitemmäksi aikaa ottaa vastaan, sillä hänen luonaan oleskeli sairas, joka tarvitsi lepoa.
Tätä sairasta hän rakasti koko sydämmellään. Hän olisi hänen tähtensä voinut antaa elämänsä ja hänen rintansa pusertui kokoon ajatellessa että hän kuolisi! Hänen täytyisi hänet haudata, niinkuin hän oli haudannut kaikki elämänsä unelmat, ja Eliza joka suloisena kuin lintunen lämpöisiltä mailta oli lentänyt hänen yksinäiseen kotiinsa, menisi pois, isänsä luo. Hän jäisi yksin, tätä kesää seuraisi pitkä talvi…
Tai entä jos veisivät tohtorin vankeuteen? Hän oli sitä odottanut joka päivä. Varsinkin kun postilaukku tuli, olivat kaikki kuumeentapaisessa jännityksessä sen ympärillä, ja kun ei kirjeitä tullut, vetivät he helpoituksen huokauksen. Zofija rouva kääntyi sitte likaisen juutalaisen puoleen ja sanoi hänelle nauraen:
— Ai ai, teitä, Mooses, kun toitte tyhjän laukun! Mutta menkää nyt kuitenkin kyökkiin ja sanokaa että antavat teille teetä!
Ja kun juutalainen oli mennyt, lisäsi hän kuiskaten:
— Se on rikas tuo kuin itse Juudas, mutta kävelee, noin kurjasti puettuna!
— Onko se mahdollista! naurahti Eliza.
Zofija oli tottunut sellaiseen.
Hänen rakastaan uhattiin kahdelta puolelta. Mille antaisi mieluummin?
Melkeinpä — kuolemalle.
* * * * *