Päivä oli kuuma. Eliza ja tohtori seisoivat puutarhassa. Heillä oli kummallakin sylissään kissanpoika ja kumpikin kehui omaansa. Tohtori oli harvinaisen terveen näköinen, Eliza vaaleassa puvussaan hiukan unisen näköinen ja kuumuudesta veltto. Zofija kitki rikkaruohoja kukkalavalta ja vilkasi heihin tuontuostakin. Leikkiessään siinä olivat he sopusoinnussa keskenään. Jos he joutuivat hiukankin syvällisempiin aineisiin, olivat heidän mielipiteensä aina ristiriidassa.
Hetken perästä lähtivät he kävelemään. Eliza oli likeisestä havumetsästä tavannut niin ihanan, kuivan kohdan, jonka hän tahtoi näyttää tohtorille. He ottaisivat mukaansa peitteen, kirjoja ja viulun ja Zofija tulisi sinne heitä tervehtimään. He olisivat siellä päivällisiin asti. Eliza oli aivan innoissaan.
Päivä paahtoi, kärpäset surisivat. Kylän kansa oli heinänteossa suurella niityllä. Tuntui virkistävältä katsella kirjavaa ihmisjoukkoa, jonka käsissä viikatteet nousivat, laskivat.
— Mikä kaunis taulu! sanoi Eliza hymyillen ja viittasi kädellään niittyä kohti.
— Minun käy heitä sääli tässä hirveässä kuumuudessa, sanoi tohtori.
— Mutta ovathan he niin tottuneet! Heistä tuntuu kai samalta kuin meistä kun olemme tanssineet tulisen masurkan. Ettekö usko?
Tohtori loi häneen pitkän silmäyksen ja Elizasta tuntui siltä kuin hänet olisi saatu kiinni rikoksesta. He seisahtuivat aitaviereen katselemaan. Aivan likellä niitti kaksi nuorta tyttöä. He olivat lyhyissä hameissa, puukengät paljaissa jaloissa, paitahihasillaan. Kun he kyykistyivät työssään, paljastui päivettynyt rinta. Tohtori puhutteli heitä ystävällisesti ja kun he antoivat ujoa vastaustaan, hymyili hän. Eliza näki hänen ensi kerran hymyilevän. Se oli omituista, myötätuntoista hymyä. Tytöt nauroivat ja pyyhkivät paidanhihalla hikeä otsaltaan. Toinen heistä oli rokonarpinen.
— Eivät he olleet mitään kaunottaria, sanoi Eliza, kun he taas kaksin astuivat tietä. — Tuota maisemaa pitää katsoa niinkuin nykyajan tauluja: kokonaisuus on kaunis, mutta jos kiinnittää huomionsa yksityisyyksiin, niin näkee vain karkeita siveltimen vetoja.
Tohtori loi häneen taas pitkän, tutkivan katseen. Elizan kasvoilla oli hieno, ystävällinen hymy, mutta hänen sanansa kaikuivat sydämmettömiltä.
— Miltähän teistä tuntuisi, jos tuossa niityllä näkisitte hääräämässä joukon tyttöjä pitsiesiliinoissa, kultanahkakengissä, samettinauhoilla puristetuilla vyötäisillä; jokaisella olisi kihara tukka, punaiset posket, valkoinen kaula, valkeat, pehmoiset käsivarret, päässä siro pitsimyssy — niinkuin kansa hienoston esittämänä tavallisesti esiintyy kuvaelmissa!