Tohtorin katse ilkkui Elizaa vastaan.
— Olette oikeassa, myönsi Eliza, — ei se olisi kaunista ensinkään.
Heidän keskustelunsa ei tahtonut oikein sujua senjälkeen. Heidän hyvä tuulensa oli poissa, eivätkä he enään yrittäneetkään mäelle havumetsässä, jonne Eliza alussa oli tahtonut tohtoria, vaan kääntyivät puolitiestä kotiin.
Itse asiassa eivät he koskaan joutuneet sanasotaan. Ja kuitenkin tunsivat he elävänsä sotajalalla.
Illalla tuli vieraita. Keskustelu oli vilkasta ja koski kansansivistystä ja liettualaisten ylioppilaitten tilaa venäläisissä yliopistoissa. Tohtori oli ikäänkuin keskipisteenä, jolle kaikki esiinkantoivat tietojaan ja mielipiteitään. Elizalle oli keskustelun aihe outoa ja hän pysyi sentähden aineen ulkopuolella.
Illallispöydässä istui hän emännän ja Jadviga neidin välillä ja hänelle osoitettiin kaikkialta suurinta huomaavaisuutta. Mutta ne kysymykset jotka hänelle tehtiin olivat ulkopuolella sitä ainetta, josta puhuttiin, ne eroitettiin häntä varten, kohteliaisuudesta, jottei hänen olisi ikävä. Hän sen kyllä huomasi ja se häntä kiusasi. Hän ilostui sentähden suuresti, kun hän ulkoa kuuli laulua, — joka antoi hänelle aihetta, anteeksi pyytäen, nousemaan pöydästä.
Aurinko oli laskenut, taivas oli toiselta laidalta sininen, toisella viipyi ruskopilviä. Oli harvinaisen lämmin, ilmassa tuoksui kuivava heinä ja liljat, joita pilkisti esiin joka mökin pienestä puutarhasta. Käki kukkui harvaan jostakin etäältä ja rannalla pensaikossa vihelteli yksinäinen satakieli. Hiljaisuuden halki vieri tyttöjen laulu kirkkaana, surumielisenä.
Eliza asteli sitä kohti. Se tuli niityltä. Hän avasi veräjän ja käveli lakastuvan heinän ylitse. Keskellä niittyä seisoi viisi tyttöä, haravoihinsa nojauneina. He olivat liikkumattomina ja kertoivat laulussaan ruuttaseppeleistä ja valkoliljoista. Eliza seisahtui, laski käsivartensa rinnalleen ristiin ja kuunteli kappaleen matkan päässä. Äkkiä tytöt vaikenivat. He olivat huomanneet hänet vasta silloin. Hän likeni heitä hymyillen ja toivotti heille hyvää iltaa. Sitte ojensi hän likeisimmille molemmat valkoiset kätensä.
— Kuinka te laulatte kauniisti! sanoi hän ystävällisesti.
He olivat haaltuneissa puvuissa, jalat, käsivarret ja kaula paljaina. He olivat käyneet uimassa, hiukset olivat likomärät ja riippuivat hajallaan hartioilla. He kerääntyivät Elizan ympärille, sulkivat hänet piiriinsä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä painoivat he, vuorotellen kaikki viisi, niihin huulensa. Jos he vain olisivat tietäneet, että rouva piti heidän laulustaan, niin he kyllä olisivat käyneet laulamassa täällä jo ennenkin.