Eliza ei itse asiassa ennen ollut huomannut heidän laulunsa kauneutta. Hänen korvaansa oli usein kohdannut raikuvat laulunsävelet metsästä, mutta vasta tänä iltana olivat ne hyväelleet hänen mieltään. Hän tunsi omituista lämpöä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän oli miltei lankeamaisillaan tuon rokonarpisen tytön kaulaan. Tohtori oli hymyillyt juuri hänelle.
— Herrasväki tulee, kuiskahti samassa yksi tytöistä ja kääntyi salaperäisesti nauraen toveriensa puoleen.
Eliza näki veräjällä joukon naisia ja herroja. Se tympäsi häntä ihmeellisesti.
— No niin, sanoi hän jyrkästi tytöille, — laulakaa eteenpäin!
Ja ylpeällä ryhdillä läksi hän astelemaan tulevia kohti.
Tohtori, hartioillaan Zofija rouvan punainen villahuivi, ja Jadviga neiti astuivat edellä.
— Herra tohtori, sanoi Eliza, — kuinka kauniisti teidän tyttönne laulavat!
— Sepä hauska kuulla.
Jadviga tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja puhutteli heitä nimeltä. Hänen kättään he eivät suudelleet. Hän jäi heidän joukkoonsa ja pian oli hän heidän kanssaan laulamassa. Herrasväki kuunteli kappaleen matkan päässä. Tohtori tapasi hämmästyksekseen heiltä uuden laulun. Tietysti piti hänen kirjoittaa se muistiin. Hän kaivoi esiin paperipalan ja kynän ja istuutui aidalle sitä kirjoittamaan. Yksi tytöistä oli hänelle sitä sanelemassa.
— Missä te kuulitte tämän laulun?