— Niemenin toisella rannalla.
— Kuka sitä lauloi?
— Eräs vanha, Karaliene niminen ämmä.
— Vai niin. Sepä on erinomaisen kaunis laulu. Olisikohan tuolla ämmällä aikaa käydä täällä kerran laulamassa minulle? Ehkä hän osaisi paljon lauluja?
— Kyllä hän osaa lauluja sadottain. Mutta hän on niin huono, että tuskin hän pääsee tänne asti.
— Pitäisi minun sitte käydä siellä.
— Tohtori näytti voivan jatkaa puhettaan aivan äärettömiin. Zofija rouva siitä teki lopun huomauttamalla, että oli aika lähteä kotiin, kaste jo alkoi langeta.
Vihreänä laaksomaana levisi niitty, sitä ympäröivät tummat metsät kuin kehyksinä. Ei lehahtanut lehvä, ei liikahtanut oksa, ei kuulunut kylältä ainoatakaan ääntä ja tyttöjen laulu eteni kaukaiseksi kaiuksi vain. Jo olivat sammuneet ruskopilvet auringonlaskussakin, idässä kohosi kuusen latvojen yllä kalpean kirkas taivas ja lännessä oli se syvän sininen.
Nuoriso leikki puutarhassa. Äkkiä kuului Elizan ääni kutsuvan tohtoria sisään. Hän seisoi pöydän luona ruokasalissa.
— Te aivan unohdatte lääkkeenne, sanoi hän nuhdellen. — Ja ties onko teille terveellistä olla puutarhassakaan näin myöhään.