Hän nosti häntä vastaan lasin. Ja ikäänkuin äkkiä huomaten runottomuutta kehoituksessaan, hän hymyillen jatkoi:
— Ajatelkaa, että tämä on helmeilevää viiniä, Unkarin upeista rypäleistä puserrettua! Minä sillä ensin kostutan huuliani. Olkaa hyvä!
— Tässä tulee mielikuvitukselle todellakin vaikea koetus! sanoi tohtori tarttuessaan maitolasiin. — Pitää ajatella, että tämä on viiniä! Ei, tiedättekö, minulta on aina puuttunut tuo fanttasiian korkea lento, joka voi ihmeitä matkaansaattaa. En voi tyhjentää tätä lasia.
Hänen äänensä masensi Elizaa ja siinä piilevä pilkka nostatti hänen kaulansa ylpeästi pystyyn. Hänen huulillaan oli lyhyt vastaus, mutta hän ei saanut sitä lausutuksi. Tohtori piteli häntä katseellaan, hän ei päässyt paikalta, hän tunsi olevansa hänen tahtonsa alaisena. Hänen huulensa väräelivät, hän painoi käsiä rinnalleen kuin hädänalainen joka rukoilee armoa, pitsin alta kuultavat olkapäät vapisivat. Hän tunsi, että nyt seuraa joku sanomaton, kamala välttämättömyys, hän menettää tahtonsa ja vapautensa. Ja kooten viimeiset voimansa hän riuhtaisihe irti, iski tohtoriin säihkyvät silmät ja sanoi tukahdutetusti:
— Päästäkää minut irti!
Tohtori tarttui tyyneesti maitolasiin ja tyhjensi sen. Eliza heitti olkapäilleen huivin mennäkseen ulos, mutta pysähtyi ovelle ja virkkoi sieltä kuiskaten:
— Mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Te minua tutkitte kuin olisin lihakappale leikkuupöydällänne, te minulta urkitte tunnustuksia, joita en vielä ole kellekään ihmiselle ilmaissut. Te nuhtelette minua siitä, etteivät mielipiteeni ole yhtä demokraattiset ja jalot kuin teidän mielipiteenne. Ja millä oikeudella? Olenhan ventovieras ihminen, jonka kohtalo on heittänyt samaan taloon kanssanne…
Hänen silmänsä iskivät tulta ja hän kiinnitti ne tohtoriin. Tohtori istui pöydän ääressä ja katseli alas eteensä ääneti. Hänen poskillaan oli heikko puna. Hänen käsivartensa lepäsi suorana pöydällä. Hän nosti katseensa ja sanoi tyyneesti:
— Minä selitän teille huomenna, jos tahdotte. Nyt olette liian hermostunut.
Eliza heitti ylpeästi taapäin päätään ja läksi ulos puutarhaan. Siellä soi viulu ja laulettiin iloisesti. Nauru raikui kauvas hiljaisessa illassa. Äkkiä muuan ylioppilaista tempasi viulun ja alkoi soittaa masurkkaa, toinen kiirehti kumartamaan Jadviga neidille ja kolmas alkoi pyytää Zofija rouvaa.