— Eliza rouva, tulkaa tanssimaan, huusi Zofija, — Eliza rouva, missä olette? Tulkaa!
Eliza seisoi puuhun nojauneena. Siitä oli kauvan kuin hän oli kuullut tuon nuotin, sitte oli monta vuotta, se oli ollut Varsovassa. Hän ei ollut tanssinut pitkiin aikoihin, soitto, niin yksinkertaista kuin se olikin, meni hänen veriinsä, tietämättään oli hän asettanut vasemman käsivartensa suoraksi puun oksaa vastaan kuin valmiina masurkkaan ja oikean kätensä hyppysillä hän piteli hameensa lievettä. Pää oli pystyssä ja taipuili tanssin mukaan, silmät loistivat ja kengän kärki tapaili tahtia. Äkkiä seisoi tohtori hänen edessään. Hän kumarsi. Eliza hymyili häntä vastaan ja muutti käsivartensa puun oksalta tohtorin käsivarrelle. Vaippuen, kiikutellen he läksivät kiitämään alas puutarhan käytävää. Muut tanssivat vetäytyivät tieltä. Noin komeaa paria he eivät olleet nähneet. Nainen liiteli kuin pilvi, seuraavassa hetkessä tulisesti pyöritelläkseen ympäri.
— Jesus Maria, kuului samassa Zofija rouvan ääni ruokasalin avonaisesta ikkunasta.
Viulu lakkasi kuin salaman iskusta. Tanssivat päästivät toistensa kädet. Tohtori painoi nenäliinaa suunsa eteen ja Eliza tuijotti kivettyneenä ääntä kohti. Hetken kuluttua tulla läähätti Zofija rouva puutarhaan. Hän suuntasi askeleensa suoraan tohtoria kohti.
— Vieläkö te elätte? Kuinka te voitte olla niin varomaton että tanssitte? Mitä te ajattelette, lapset?
Jumalan kiitos, eikö muuta! He vetivät kaikki helpoituksen henkäyksen.
Eliza oli paikalla muistanut santarmit!
Se ilta loppui surullisesti. Tohtori täytyi saattaa vuoteeseen ja seuraava yö oli hänelle tuskallinen, onneton.
* * * * *
Kalpeina ja levottomina Eliza ja Zofija kohtasivat toisensa aamulla ruokasalissa. Kumpikaan ei ollut nukkunut.
— Hän makaa nyt, kuiskasi Zofija. — Se tekee hänelle hyvää. Tämä oli hänelle vaikea yö. Hän puheli minulle vain kuolemastaan. Hän pyysi että me valitsisimme hänen leposijakseen kauniin paikan hautausmaalla, siellä kulmassa, jota korkeat lehmukset varjostavat ja josta virta näkyy.