Zofija purskahti itkuun. Eliza lankesi polvilleen hänen eteensä ja kätki kasvot hänen helmaansa. Veri karkasi poskille, sydämmen täytti haikea tunne.
Tohtori tahtoi levätä kauniilla paikalla, missä lehmukset humisivat, mistä virta näkyi. Sentähdenkö, että hän tiesi Elizan viihtyvän kauniissa ympäristössä…?
— Hän ei saa kuolla, vaikeroi Eliza, — hän ei saa kuolla, voi Zofija mitä me tekisimme?
Zofija lohdutteli häntä. He eivät kuulleet kuinka askeleet lähenivät ovea. Ovi avautui, kynnyksellä seisoi — tohtori. Eliza kirkasi pelästyksestä, mutta Zofija astui hymyillen häntä vastaan.
— Kas vaan tohtoria, me hullut täällä suremme ja vapisemme teidän sairauttanne ja tässä te ihka elävänä astutte joukkoomme. Eiköhän olisi ollut parempi pysyä vuoteessa tänään?
— Ei minun puolestani kannata huolehtia, ei minun ole mikään, sanoi tohtori.
— Olette te kovin kalpea, väitti Eliza, hymyillen kyyneltensä seasta. — Voitteko suoda minulle anteeksi? Minä olen kovasti, kovasti katunut sitä eilistä masurkkaa.
— Oma syyni se oli. Olin ajattelematon, sanoi tohtori ja istuutui tyynesti teepöytään.
— Tänään te lupaatte olla oikein varovainen, eikö totta? Me emme ensinkään mene kävelemään.
— Menemme hiukan, vain tänne likelle heinäniitylle, sanoi tohtori. —
Ilma on niin kaunis ja lämmin.