— Tulee ukkonen, saatte nähdä. Kuumuus on tukahduttava.
Tohtori oli peloittavan kalpea, kuin haudasta noussut. Mutta hän puheli kuin muina aamuinakin.
— Missähän Harmaa ja Valkoinen ovat? hämmästeli Zofija.
— En ole niitä nähnyt koko päivänä.
Eliza jätti teelasinsa kesken ja juoksi kissoja huutamaan. Hetken perästä hän palasi, kasvoilla voitonriemun ilme.
— Hyvät herrasväet, nyt saatte nähdä oikein näytelmän! Pyydän tulkaa heti!
Salaperäisesti hän avasi porstuan oven ja kiirehti itse edellä jättämättä hetkeksikään silmältä minkä vaikutuksen hänen näytelmänsä tekisi tohtoriin ja Zofijaan. He seurasivat häntä uteliaina. Puutarhan käytävällä oli koko kissaperhe. Pienellä harmaalla kissanpojalla oli hiiri, elävä hiiri, joka vitisi ja yritti pakoon. Emäkissa katseli ylpeänä sitä taitoa, jolla poikanen osasi pidellä ensimmäistä hiirtään. Se päästi sitä irroilleen, antoi sen juosta nurmeen, hyökkäsi sitte sen niskaan, paineli, pyöritteli, kieritteli sitä käpälillään. Se oli hurjaa leikkiä ja valkoinen pikku kissa yritti mukaan, mutta toinen murisi sille uhkaavasti ja sen silmät kiiluivat vihriöinä.
— Tohtorin kissan ensimmäinen hiiri, lausuivat Eliza ja Zofija ylpeästi kuin yhdestä suusta. — Mitkä erinomaiset kissantaipumukset sillä ovat!
Tohtori pudisti päätään ja tekeytyi tyytymättömän näköiseksi.
— Koko minun kasvatukseni on ollut turhaa. Raaka luonto on saanut jalansijaa kissassani, josta aioin hienostunutta, sivistettyä eläintä.