Eliza ja Zofija purskahtivat nauruun. Sitte he kaikki istuivat pitkän aikaa katselemassa kissaperhettä.
Päivä tuli tukahduttavan kuuma. Hengenahdistus näytti vaivaavan tohtoria. Hän ei saanut olluksi levolla.
Päivällisen jälkeen tuli hän pyytämään Elizaa kävelemään kanssaan. He suuntasivat askeleensa heinäniitylle. Ukkonen jyrisi etäältä, mutta taivas oli kirkas ja keveitä, punertavia hattaroita uiskenteli sinessä.
— Minusta tuntuu siltä, sanoi tohtori, — että jollen nyt teille puhu, niin on se myöhäistä.
Hän käveli kumarruksissa, käsivarret olivat ristissä hänen rinnallaan. Hän oli hienossa, vaaleanharmaassa puvussa, lakki oli asetettu päälaelle niin, että korkea otsa jäi vapaaksi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, suu lujasti suljettu, posket kuopilla ja ilmeestä hänen piirteissään mahdoton päättää mitä hän ajatteli. Eliza astui hänen rinnallaan, totisena, juhlallisena niinkuin häntä olisi viety ratkaisemaan elämänsä kohtaloa.
Niitty tuoksui. Heinät olivat jo kuivat ja raoilla. Kauvempana hääri ihmisjoukko korjaamassa niitä latoihin ennen sateen tuloa. Heiniä mätettiin suuriin kuormiin ja neljän hevosen vetäminä vierivät ne täyttä karkua niittyä pitkin maantielle ja sieltä ylös mäelle, jossa oli kartano. Oli aivan tyyntä, aurinko poltti. Tohtori istuutui heinärukoon ja Eliza asettui hänen viereensä. Tohtori nojasi kyynärpäitä polviinsa ja katseli pitkän aikaa ääneti eteensä. Eliza ei uskaltanut häntä häiritä.
— Minä tiedän, alkoi tohtori tyynesti, — että te rakastatte minua. Ja te tiedätte että minä rakastan teitä.
— Tiedän, vastasi Eliza hiljaa.
— Minä olen rakastanut teitä siitä asti kun me kerran vahingossa lapsina jouduimme leikkimään samaan heinärukoon heinäniityllä. Muistatteko sitä?
Eliza vastasi tuskin kuuluvasti.