— Päivä oli kesäinen niinkuin tämäkin ja ukkonen jyrisi kaukaisuudesta. Me olimme lapsia silloin. Minä olen kärsinyt paljon, paljon senjälkeen, ja isänmaani surkean kohtalon rinnalla on suurimpana kärsimyksenäni aina ollut se, etten teitä saanut. Ettekö te silloin minua rakastanut, ettekö silloinkaan sinä talvipäivänä, jolloin tapasimme toisemme puukäytävässä ja puhelimme keväästä?
— Rakastin, kuiskasi Eliza. — Mutta en ymmärtänyt että se oli rakkautta. Se oli minusta niin mahdotonta… Ja siinä hän punastui — juopa minun ja teidän välillänne oli mielestäni niin suuri.
— Niin, te olitte silloin liian lapsi ymmärtääksenne ett'ei sivistyneitten ihmisten välillä ole juopaa vaikka ovatkin eri säätyluokista ja siksi minä odotinkin kaksi vuotta tehdäkseni teille uudestaan kysymykseni.
— Voi tiedättekö, minähän olin aivan ilman johtoa, äitini oli kuollut, isäni matkusteli pitkin maailmaa, Zofija rouva, ainoa, joka oli minua johtanut, oli mennyt naimisiin ja muuttanut pois. Oikusta minä menin naimisiin miesvainajani kanssa. Me olimme erään ystävättäreni kanssa pilalla lyöneet siitä vetoa… Isäni ei häntä kärsinyt, mutta minä en hänen varoituksistaan välittänyt. Minä otin hänet, hän oli ulkomuodoltaan niin kaunis… Voi minä olen sen tekoni saanut kalliisti maksaa. Koko elämäni se on minulta ryöstänyt.
Eliza purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Yhä hellempänä tohtorin katse häntä seurasi.
— Menisi päiviä ennenkuin saisin teille kerrotuksi kaikki kärsimykseni avioliittoni ajalta! Monasti minä aioin itseni surmata, mutta en saanut sitä tehneeksi. Itsemurhassa on mielestäni aina ollut jotakin niin rumaa. Aioin karata ja jättää mieheni, mutta minne olisin paennut? Isäni, veljeni olivat minut hyljänneet, Zofija rouvasta en tietänyt elikö hän edes. Sukulaisia minulla ei ollut.
— Ajattelitteko te koskaan minua? kysyi tohtori.
— En. Te olitte mielestäni aivan haihtunut. Vasta täällä kun teidät tapasin, muistin nuo päivät lapsuutemme ajoilta. Ja te olitte heti mielestäni niin ihmeellisen tuttu… Mutta minä ajattelin että rakastitte Jadviga neitiä. Onhan hän niin suloinen. Eilenkin täällä niityllä, kun tytöt lauloivat, lauloi hän niiden mukana noita lauluja, joita te niin rakastatte. Hän ymmärtää seurustella kansan kanssa, jota te niin rakastatte… Miksi…?
Hän katseli tohtoriin kysyvänä.
— Niin — sanoi tohtori miettiväisesti, — miksi minä itse asiassa en rakastunut häneen? Minä vertasin häntä ja teitä keskenänne ja sanoin itselleni, että hän se minua oikein ymmärtäisi, minulle oikein sopisi. Teidän ja minun mielipiteeni aina joutuvat ristiriitaan, sillä kasvatuksemme on ollut tuiki erilainen. Mutta ihmeellisellä, salaperäisellä voimalla te minua pitelitte nyt, niinkuin silloin lapsuuden päivinä… Nyt se oli myöhäistä.