He vaikenivat. Elizan silmät olivat alas painuneet. Pitkät, mustat silmäripset lepäsivät poskipäillä. Hän aukaisi kosteat silmänsä.
— Suokaa minulle anteeksi sen mitä tein, en tietänyt mitä tein! Voi suottehan?
Hän väänsi käsiään ja hänen äänensä rukoili.
— Olettehan itse kärsinyt yhtä paljon kuin minä. — Niin, mutta syy oli minun. Voi minua onnetonta. Kun saisin tehdyn tekemättömäksi!
Hän oli liikuttava kyyneleettömässä tuskassaan. Tohtori katseli häntä hellästi.
— Ottakaa minut nyt, lausui hän äkkiä rukoillen, — antakaa minun seurata itseänne! Minä hoidan teitä niin hellästi, en luovu luotanne hetkeksikään. Ottakaa minut vaimoksenne, rakastattehan te minua!
Hän hymyili ja nosti häntä vastaan valkeat, paljaat käsivartensa. Hän tarttui hänen käteensä ja painoi siihen kuumat huulensa. Tohtori sysäsi hänet luotaan. Piirteet hänen kasvoillaan olivat kuin kivestä.
— Se on nyt myöhäistä, sanoi hän kovalla äänellä. — Minä en enään kuulu itselleni: olen kuolemalle kihlattu. Minä en saa teitä omistaa! Jos teitä suutelisin, veisin teidät hautaan mukaani, minun henkäyksessäni on myrkkyä, minä en saa teitä liketä.
Eliza heittäytyi hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri.
— Voi ottakaa minut mukaanne hautaan. Minä tahdon kuolla kanssanne. Mitä minulla enään on maailmassa jos te menette pois? — Hyvä Jumalani, puhdas, pyhä neitsyt, Maariani, kuningattareni, anna hänelle elämä! Hän on vielä nuori, sinä et voi tahtoa ottaa häntä pois…!