Eliza oli lamassa puun juurella, kasvot ja kädet korotettuina taivasta kohti. Kun hän hänen nuorta elämäänsä rukoili, hymyili hän kyyneltensä seasta ja hänen äänensä väräeli.
— Te rukoilette mahdottomia, sanoi tohtori.
Eliza oli siinä polvillaan kietovan kaunis. Hänen kosteat silmänsä katselivat kaihoten hänen kasvoihinsa, hänen povensa kohoili, hänen avoimet huulensa näyttivät janoavina rukoilevan suudelmaa. Hän väänteli käsiään. Äkkiä tarttui tohtori molemmin käsin pitelemään otsaansa ikäänkuin hän olisi järkeään peljännyt. Eliza katseli häneen vilkkumatta. Hän hymyili.
Hänen hymyilynsä huumasi, häikäisi. Eliza laahautui hänen luoksensa ja heittihe hänen syliinsä. Tohtori tarttui kovin käsin hänen käsivarsiinsa.
— Ei edemmä, sanoi hän. — Nyt me menemme sisään. Posti on kai jo tullut. Te saatte ehkä kirjeen isältänne. Toiste kerron teille enemmän itsestäni, jos tahdotte kuulla.
Eliza nousi ja pyyhki kasvonsa. Ääneti he astuivat taloa kohti. Aitavierellä seisoi ajopeli ja mies sitoi kiinni hevosia. Nähdessään tohtorin hän tuli häntä tervehtimään ja ojensi hänelle kirjelipun. Se oli rypistynyt ja ilman päällekirjoitusta.
— Mistä se on? kysyi tohtori pahaa aavistaen.
— Apteekkarilta.
Tohtori aukaisi sen ja silmäili läpi lyhyen sisällön. Eliza ei ennättänyt sitä häneltä kysyä ennenkuin Zofija hymyillen ja liehuttaen kirjettä ilmassa, likeni heitä.
— Eliza rouvalle kirje! huusi hän jo kaukaa.